Vielä 1800-luvun alussa itäisen Suomenlahden saarikylien asukkailla oli huono maine: heidän uskottiin ryöstelevän haaksirikkoutuneita laivoja ja kohtelevan huonosti hätään joutuneita merenkulkijoita. Aivan perusteeton tuo maine ei ollutkaan, sillä pikkuvihan ja Kustaa III:n Venäjän-sodan väliseltä ajalta tunnetaan useita tapauksia, joissa Koiviston ja Suursaaren, Säkkijärven, Virolahden ja Vehkalahden saaristolaisia syytettiin hylynryöstöstä ja ainakin kerran jopa haaksirikkoisten surmaamisesta. Kuitenkin 1700-luvun jälkipuolelta on säilynyt myös lähteitä, joissa saaristolaisia kuvataan hyvin myönteisessä hengessä: he eivät olleet vain taitavia ja rohkeita kalastajia ja hylkeenpyytäjiä vaan myös ahkeria ja hyvätapaisia, he tunsivat maailmaa paljon kotisaariaan laveammalta, seurasivat aikaansa ja opettivat lapsensakin lukemaan jo nuorella iällä. Henkirikokset tai törkeät varkaudet olivat saarikylissä hyvin harvinaisia. Kuitenkin kokonaiset kyläkunnat saattoivat sekaantua hylkytavaran korjaamiseen ja piilottamiseen vastoin lain selvää kieltoa. Miten tällainen kaksinaismoraali oli mahdollista, millaiset sosiaaliset normit sallivat tietyissä tapauksissa selvät lain rikkomukset yhteisöissä, jotka muuten viettivät työteliästä ja hyvätapaista elämää.