Kymijoen laakso on ollut vuosituhansien ajan alue, jossa lännestä ja idästä tulleet vaikutteet ja väestövirrat ovat sulautuneet toisiinsa. Maakuntana Kymenlaakso on Suomen nuorimpia. Se alkoi hahmottua vasta 1800-luvun jälkipuolella, kun Kymijoen varteen syntyi sahojen, puuhiomojen ja paperitehtaiden ketju. Teollinen vallankumous nivoi näin yhteen joen kaksi rantaa, jotka olivat kuuluneet kahteen eri lääniin, aiemmin jopa kahteen eri valtakuntaan.
Maakunnan historiassa nousee keskeiseksi kertomus siitä, miten ihmiset ovat sopeutuneet eri vaiheissa poliittisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin muutoksiin.
Kymenlaakson historian ensimmäisessä osassa kuvataan alueen vaiheita esihistoriallisesta ajasta 1800-luvun alkuun. Keskiajalla Kymijoen laaksolla ei ollut omaa identiteettiä: joen länsiranta Elimäkeä myöten luettiin Hämeeseen, itäpuoli kuului Viipurin valtapiiriin ja rannikon ruotsalaisasutus muodosti sillan Uudenmaan suuntaan. Vasta 1560-luvulla pääosa nykyistä Kymenlaaksoa muodostettiin omaksi hallintoalueekseen. Maakunnan asema muuttui dramaattisesti kun Uudenkaupungin rauha 1721 muutti sen rajaseuduksi, ja vain kaksi vuosikymmentä myöhemmin koko Kymijoen itäinen puoli liitettiin Venäjään. Muun Suomen yhteyteen Venäjän Kymenlaakso palasi vasta 1810-luvulla.
Kirjan toinen osa ilmestyy marraskuussa 2012.
Kuvittanut: Risto Marjomaa