Eija Kaskiharju tutkii väitöskirjassaan, mitä kansanedustajat puhuvat vanhenemisen paikoista. Vanhenemisen paikkoja ovat esimerkiksi kunnalliskoti, vanhainkoti, palvelutalo, vanhustentalo ja oma koti. Valtiopäiväpuheista koostuva aineisto alkaa vuodesta 1950 ja päättyy 2005. Vuoden 1950 syksyllä suoritettiin ensimmäinen ikääntynyttä väestöä ja heidän asumismuotojaan sekä elinolojaan kartoittava tutkimus.

Se mikä vanhenemisen paikka on milloinkin toivottu tai epätoivottu, on vaihdellut puheissa suuresti. Trendit ovat vaihtuneet keskimäärin joka kahdeksas vuosi. Kunnalliskotien kritisointi eduskuntapuheissa alkoi pian ensimmäisen vanhuksia koskevan tutkimuksen jälkeen – hyvänä ja toivottuna paikkana pidettiin vanhainkotia. Sittemmin vanhainkoti on muuttunut ei-toivotuksi paikaksi iäkkäälle ihmiselle.

- Puhujien suosiossa ja epäsuosiossa ovat olleet kaikki paikat toisensa jälkeen. Tätä nykyä vanhusten toivotaan asuvan kotona tai kodinomaisessa pienessä hoivakodissa, Kaskiharju kuvailee.

Puheiden pito on eduskuntatyöskentelyn näkyvin osa ja käytännöllistä poliittista toimintaa. Puheiden pitopaikkaa, valtiopäiväsalia, on luonnehdittu Suomen arvovaltaisimmaksi keskusteluareenaksi. Kaskiharjun mukaan suullinen ilmaisu kertoo siitä, mitä kansanedustaja jostain poliittisesti merkittävästä tai jopa merkityksettömältä tuntuvasta asiasta ajattelee, miten hän muotoilee ongelman ja sen mahdollisen ratkaisun.

Puhujat tuovat esille vanhenemisen paikkojen uudistamisen ja vanhuuden ilmiöiden hallinnan mekanismeja. Toivotut ja ei-toivotut paikat vaihtelevat tarkastelujakson aikana moneen kertaan.

- Puheissa on hahmotettavissa myös suunta, jonka mukaan poliittinen vastuu vanhusten asumisesta on siirtynyt valtiovallalta kunnille, Kaskiharju huomauttaa.

Sosiaalisen vanhenemisen näkökulmasta vanhenemisen paikat merkityksellistävät ja pyykittävät ikääntymisprosessia. Ne tuovat myös esille kysymyksen yksityisyydestä ja yksityisestä uudella tavalla. Kiinnostuksen kohteena on ollut myös, millainen on puhujien sukupuolijakauma ja asema eli kuuluvatko he hallitus- vai oppositiopuolueisiin.

Tutkittavia puheita tai niiden osia on aineistossa 309. Kansanedustajien määräksi, jotka nämä puheet tuottivat, muodostui 213.