Kansallisen identiteetin rakentuminen 1950- ja 1960-luvun taitteen suomalaisten elokuvien populaarimusiikillisissa esityksissä.
Miksi Suomessa ei tehty rock'n'roll-elokuvia? Vai tehtiinkö sittenkin? Kumpi muutti kumpaa enemmän: rock'n' roll suomalaista elokuvaa vai päinvastoin? Entä mikä osuus tässä kaikessa oli perikansallisella iskelmällä ja moderneilla rautalankasaundeilla? 1950- ja 1960-lukujen taitetta on totuttu ajattelemaan yhtenä merkittävimmistä kultturisista ja yhteiskunnallisita murrosvaiheista Suomessa. Murroksen ääniä ja kuvia on etsitty ja löydetty myös suomalaisesta populaarimusiikista ja elokuvasta. Kirjassaan "Varmuuden vuoksi omana sovituksena" musiikin tutkija Antti-Ville Kärjä jäljittää näitä murroksenelementtejä suhteessa laajempiin kulttuurisiin käytäntöihin sekä erityisesti ajatukseen suomalaisuudesta. Kirjassa analysoidaan ajankohdan keskeisiksi populaarimusiikin ja elokuvan yhteistuotteiksi nostettuja ilmiöitä. Suomalaisten elokuvien rock'n'roll-esityksiä vuosilta 1957-62, vuosina 1959-1966 valmistuneita eskelmäelokuvia sekä oman erityistapauksenaan rautalankakitaroinnin varaan nojaavaa Vaarallista vapautta -elokuvaa vuodelta 1962. Kirjassa audiovisuaalisen median ääniin ja nimenomaan musiikkiin kiinnitetään erityistä huomiota. Iskelmäelokuvien sekä rock'n'roll- rautalankaesitysten analyysi osoittaa, että juuri populaarikulttuurissa kansallisuuteen ja kansalliseen kulttuuriin liittyvät ulottuvuudet ovat usein hyvinkin pysyviä, mutta samalla myös moniulotteisia ja ristiriitaisiakin. Topeliaaninen suomalaisuus ja slaavilainen folklorismi asettuvat rinnan urbaanin periferian ja "mustan" eksotiikan kanssa. Niinpä on vain ymmärrettävää, että näissäkin elokuvissa ja niiden populaarimusiikkesityksissä suomalaisuus rakentuu "varmuuden vuoksi omana sovituksena - jos sattuis virheitä tuleen", kuten Mullin mallin -elokuvassa (1962) todetaan