Journalismin väitetään olevan kriisissä. Mediatutkijoiden mukaan journalismi on kaupallistunut, viihteellistynyt ja yhdenmukaistunut, minkä seurauksena julkinen keskustelu on kaventunut, journalismin arvo yleisölle kyseenalaistunut ja toimitustyö muuttunut teolliseksi sisällöntuotannoksi. Journalismin kriisiin on viitattu myös katastrofiuutisoinnin muutoksista käydyssä keskustelussa. Etenkin Jokelan koulusurmien yhteydessä esiintyi näkemyksiä journalismin laadun heikentymisestä ja journalistien ammattietiikan rapautumisesta.



Journalismin kriisi on kuitenkin vain yksi, kapea näkökulma katastrofiraportoinnin muuttumiseen. Eri vuosikymmeninä julkaistut lehtijutut kansallisista katastrofeista ja raportoinnista seuranneet ammatilliset keskustelut kertovat ennen kaikkea journalistien ammattieetoksen muutoksesta, journalistiprofessiota tukevien rakenteiden vahvistumisesta ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Tämä käy ilmi tutkimuksesta, jossa katastrofiuutisoinnin ja yleisemmin journalismin muutoksia ja jatkuvuuksia on tarkasteltu 1920-luvulta nykyaikaan.



Tutkimus erottaa katastrofijournalismista erilaisia ajanjaksoja. 1960-luvulle saakka raportoinnin käytännöt säilyivät vakaina. Kuolonuhrien nimiä ja kuvia painettiin lehtiin, pelastuneista silminnäkijöistä kaikki tarjolla olleet haastateltiin, mutta uhrien omaisia saattoi nähdä vain yhteishautajaisista otetuissa lehtikuvissa. 1970-luvulta lähtien journalistit alkoivat mennä lähemmäksi katastrofien uhreja: hengissä selviytyneiden silminnäkijöiden joukosta haettiin yksilöllisiä tarinoita ja kuolleiden omaisten joukosta etsittiin tunteisiin vetoavia surun kasvoja. Toisaalta visuaalinen ja kielellinen ilmaisu muuttui aiempaa hienotunteisemmaksi. 2000-luvulla henkilöiden ja tunteiden merkitys on entisestään korostunut katastrofiuutisissa. Tuoreimpien katastrofien yhteydessä raportoinnin käytännöt ovat kuitenkin ailahdelleet ja eettisen pohdinnan paljous on kielinyt ammattikunnan hämmennyksestä.