Kemijoen lohesta tuli pikavauhtia historiaa, kun vesirakentajien taloudellisen hyödyn tavoittelu voitti kalastuksen, kulttuurin ja luonnon arvot.

Eri puolilla maailmaa on rakennettu onnistuneita kalateitä. Kaikkialla ei ole valittu joko sähköä tai kalaa. Viisaasti toimimalla Kemijoellakin olisi voitu saada molemmat.

On todettu, että jokaiseen ongelmaan löytyy kyllä oikea ratkaisu. Kysymys onkin aina siitä, kenen kannalta ja millä hinnalla?

Kirja perustuu Kari Alaniskan vuonna 2013 Oulun yliopistossa hyväksyttyyn väitöskirjaan Kalojen kuninkaan tie sukupuuttoon. Kemijoen voimalaitosrakentaminen ja vaelluskalakysymys 1943–1964. Väitöskirjassaan Alaniska tutki, miksei Kemijokeen tehty voimalaitosrakentamisen yhteydessä kunnollisia kalaportaita. Kiinnostavaa on myös se, miksi Kemijoen ensimmäinen voimalaitos rakennettiin jokisuulle, Isohaaraan.

Alaniska myös vertaili Oulujoen, Kemijoen ja Iijoen ensimmäisten patojen rakentamista ja niiden vaelluskalakantojen kohtaloa. Samat virheet käytännössä toistuivat. Näitä jokia yhdistää se, että valjastaminen tuhosi nopeasti niiden merkittävät kalakannat. Tämä vaikutti Itämeren lohipopulaation heikkenemiseen, mikä on vaikuttanut suoraan Tornion–Muonionjoen vaelluskalakantoihin. Voimayhtiöiden suhtautuminen kalastukseen ei muuttunut lohijokia valjastettaessa.

Sodan jälkeisessä Suomessa ei luonnonsuojelu kiinnostanut, kun haluttiin turvata tuotannon ehdot. Talouskasvu perustui luonnonvarojen suruttomaan käyttöön, eikä siinä yhteydessä ympäristökysymyksillä ollut mitään sijaa. Luonnonsuojelullinen näkökulma ohitettiin tietoisesti myös Kemijoen lohen kohdalla. Minkäänlaisesta ympäristöpolitiikasta ei Suomessa voitu edes puhua vielä 60-luvulla.

Nykypäivän esimerkkejä samasta asenteesta näkyy pyrkimyksissä ulottaa vesirakentaminen ja kaivokset jopa suojelluille alueille. Kuka määrittää haitan ja hyödyn keskinäisen suhteen silloin, kun vaarana on korjaamattomien virheiden tekeminen. Milloin ihminen ottaa opiksi?