”Yltääköhän lahna usein odotustensa tasolle? Vai joutuuko se kerta kerran jälkeen toteamaan, että taas tuli pettymys – ei riittäneet rahkeet mulla. Sitä ei sivullinen tiedä, minkälaiset paineet ihan keskivertolahnalla saattaa olla. Jännitys sietämätön toisinaan päällä varmaan ehkä. Eikä ole ketään, kelle puhua asiasta, koska kalat eivät puhu, ne korkeintaan vain mullottavat suu auki. Ja pieraisevat semmoisen pierun, jossa ei ole ilmaa, mutta hiekkaa kyllä. Että sikäli ne eroavat meistä kädellisistä tovereistamme.”

Viidennessä pakinakirjassaan Kettunen, Markus Kajon pakinoiva minä – tuttu niin TV:stä, radiosta kuin teatterinäyttämöltäkin – nostaa jälleen kunnian korokkeelle koko mokomasti arkeen ja juhlaan piiloutuneita ilon- ja harminaiheita, pulmia ja paradokseja, vetelee lukijan aivojen vipuja hauskasti ja yllättävästi ja poikkeuksetta jättää palkaksi hyvän mielen.

Kajon tekstistä kuultaa mukavasti läpi inhimillinen lämpö, ihailun ja epäluulonsekainen suhtautuminen matematiikkaan, fysiikkaan ja tekniikkaan, viha-rakkaus-suhde tietokonevempeleisiin sekä hämmästys siitä, miten poropeukaloisesti maailma on suunniteltu tai ainakin toteutettu. Merkillisesti Kettusen maailmankuva tuntuu aina vain uppoavan niin murrosikäiseen kuin tämän vanhempiin ja isovanhempiin; satunnaiseen isänpäivälahjakirjan lukijaan siinä kuin himobibliofiiliin ja kirjakerholaiseen.

Väitämme, että päiväsi tuntuu auringonpaisteisemmalta Kettusen uusimman jälkeen!