Matka lähimmän ihmisen luo voi olla äärettömän pitkä.

Katarina on vain 11-vuotias, kun hänen äitinsä Marianne huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Katarina laihtuu ja hänen käytöksensä muuttuu. Tytär syö yhä pienempiä annoksia ja lopulta elää pelkällä näkkileivällä. Katarina pääsee hoitoon ja kolmen kuukauden sairaalassaolon jälkeen hän on jälleen kunnossa.

Muutaman vuoden päästä Katarinan elämä järkkyy uudelleen. Ennen niin suosittu ja ulospäin suuntautunut tyttö laihtuu ja kalpenee ja muuttuu sulkeutuneeksi. Katarina alkaa urheilla pakonomaisesti, eikä ruoka enää maistu hänelle. Äiti saa osakseen raivokohtauksia ja kiroilua, kun yrittää kysellä tyttärensä vointia.

Edessä on uusi hoitojakso - tällä kertaa vuosien mittainen. Psykiatrisessa sairaalassa Katarina menee yhä huonompaan kuntoon ja ajautuu lähelle rajaa. Syvästi ahdistunut tyttö luulee, että ruoka tappaa hänet. Hän sanoo äidilleen, ettei pysty enää elämään ja pyytää äitiä tappamaan hänet.

Katarinan pelastukseksi koituu ruotsalainen anoreksiaklinikka, jonne hän pääsee äidin pitkän taistelun jälkeen. Siellä hän syö itse ensimmäistä kertaa lähes vuoteen - yhden maissinjyvän. Tästä alkaa Katarinan ja äidin hidas nousu kohti valoa.

Tapa minut, äiti! on kertomus toivosta ja epätoivosta. Se on paikoin karmea kuvaus äidin huolesta ja riittämättömyyden tunteesta. Mutta pimeyttä voimakkaampi on lopulta äidin ehdoton rakkaus, joka pelastaa tyttären hengen.

MARIANNE KÄCKO (s. 1956 Purmossa) vietti lapsuutensa Tukholmassa, mutta palasi 16-vuotiaana Pohjanmaalle. Hän on valmistunut päiväkodinopettajaksi ja on työskennellyt kotipaikkakunnallaan päiväkodin johtajana jo 30 vuotta. Hän on ollut perustamassa Suomen ainoaa ruotsinkielistä syömishäiriöistä kärsivien yhdistystä Bul-An ry:tä, jonka puheenjohtajana ja tiedottajana hän toimi vuosina 1997-2005. Hänet on palkittu toiminnastaan Fredrika Runeberg -palkinnolla vuonna 2005.