Jyrki Lehtolan esseetrilogian herkistyneessä päätösosassa ihminen kohtaa itsensä, mutta sen verran laiskottaa, ettei pakoonkaan jaksa juosta.

On Ihan sama, kun Tinderistä omaishoitajaa etsivä professori selvittää, onko menneisyyden miehenä BDE vai DTF. Tai terapeutti opettaa, miten tulla miljonääriksi sisustustyynyistä opituilla ajatuksilla. Tai maalle muuttanut kaupunkilaisperhe kamppailee sen kanssa, että uudet maalaisnaapurit ovat väärällä tavalla kehopositiivisia. Siitä puhumattakaan, kun Virginia Woolf pohdiskelee, montako palvelijaa tarvitaan, että oma huone pysyy siistinä ja ruoka on maittavaa.

Esseissä puheenvuoro annetaan myös elämää syleilevälle Saatanalle, taideyliopistoon ajautuneelle somalinaiselle sekä vanhenevan miehen vinyylialbumikokoelmaan kohdistuvalle rakkaudelle. Parhaan esseistiikan tavoin kokoelmassa esitetään myös kysymyksiä, joiden mielekkyystaso laahaa lattiaa ja muistutetaan lukijoita siitä, että luonnossa on monia puolia, yhteiskunnallinen taide on sortoa jne. jne., ja jos tarkkoja ollaan, on vaikea ymmärtää, miksi päätit pukeutua noin.