Jussi Lehtisalon kuudes sooloalbumi tuo erikoista ristivaloa keskelle COVID-talvea 2020–2021. Albumin nimi Elin päivästä päivään viittaa samannimiseen ranskalaiseen klassikkoelokuvaan, joka kertoo kärsivän taiteilijan viimeisistä vuosista, mutta tapahtumapaikkana ei ole 1920-luvun Pariisi, vaan Pori sata vuotta myöhemmin, eikä päähenkilö ole boheemi taiteilijanero, vaan keskiluokkainen “vaihtoehtotaiteen mestari”, joksi Lehtisalo kuvaa avauskappaleessa Linnan juhliin pääsystä haaveilevaa lyyristä minäänsä.
Jacques Beckerin vuonna 1958 ohjaama Elin päivästä päivään oli yksi Jean-Luc Godardin kaikkien aikojen suosikkielokuvista, ja tämä tieto vahvistaa vaikutelmaa siitä, että albumi on uusi iso askel Lehtisalon pitkäaikaisessa rockin demystifioinnin projektissa Godardin, Bertolt Brechtin ja Gang of Fourin viitoittamalla tiellä. Varhaistuotannossaan jälkimmäisin näistä nimistä toi rockiin sellaisia demystifikaation keinoja kuin tavallisella puheäänellä esitetyt metakommentit, joita sijoiteltiin perinteisten lauluosuuksien sekaan. Lehtisalon uudessa musiikissa on yllättävän läheisiä yhtymäkohtia bändin myöhempäänkin tuotantoon: repivät särökitarat yhdistettynä synteettisiin rytmeihin, jotka lähentelevät kirjastomusiikkia ja istuisivat tv-tuotantoihin ja yritysvideoihin, sekä soulahtavat naisvokaalit, joiden kautta Lehtisalo päivittää tämän tyylin vuoteen 2020. Nimellä Flyygel esiintyvän laulajattaren intiimit R&B-melismat vaikuttavat siltä kuin ne olisi sovitettu kokonaisuuteen Googlen musiikki-tekoälyn surrealistisella logiikalla.
Edellä mainitut metakommentit esittää albumilla Lehtisalo itse eläytyen jonkinlaisen toksisen maskuliinin tai porilaisjuntin hahmoon, joka puhuu tietenkin länsirannikon murretta ja lisäksi liioitellun hitaasti. Hahmon tyyli saattaa pohjautua Jope Ruonansuun ja Kummelin tyyppisten tv-koomikkojen perinteeseen, mutta sen puheiden sisältö lienee poimittu Porin turuilta ja toreilta – tai Lehtisalon sisäisistä monologeista, kuten niissä kohdin, joissa hahmo putkahtaa etualalle pilkatakseen menossa olevaa kappaletta. Suurin osa albumin vokaaleista on kuitenkin turhautuneen vaihtoehtotaidemuusikon vilpittömiä, päiväkirjamaisia arjen kuvauksia esitettynä Lehtisalon muiden alter egojen äänillä: useimmiten siistillä Muksut-yhtyeen tai osakuntakuoron mieleen tuovalla tyylillä, mutta kirjoon kuuluvat myös rockabilly-elvistely ja emo-rap. Ultra Bran ja Paajasen tapaiset kotimaiset tahattomat tai tahalliset vaikutteet ovat selvästi kuultavissa niin melodiikassa, sanoituksis
sa kuin laulutyylissäkin, ja vaikka ne voivat vaikuttaa yhtä odottamattomilta osumilta kuin tekoälyn tuotokset, ne sopivat täydellisesti albumin brechtiläiseen muotoon ja alitajunnan varjoihin kurkottaviin hetkiin.
Kaikkine metatasoineen ja huolella sorvattuine melodioineen Elin päivästä päivään on tähän mennessä ehdottomasti hauskin Jussi Lehtisalon julkaisu.
Levyllä kuullaan Jussi Lehtisalon lisäksi Jukka Nousiaisen kitarasoolo ja taustalauluissa mystinen Flyygel sekä Jussin perheenjäsenet Anne ja Aino. Tuotantoapuna on toiminut Mika Taanila.
