Kenestäkään toisesta suomalaisesta ei ole julkaistu niin runsaasti kirjoja ja artikkeleita kuin Mannerheimista. Marskin legenda tunnetaankin hyvin, mutta ihmisenä Mannerheimia on kuvattu äärimmäisen vähän. Henkilökuvaa tavoittelevan kirjoittajan tehtävä ei ole helppo, sillä Mannerheim poltti ja poltatti papereitaan useaan otteeseen. Huolellinen arkistojen hävitys jätti jäljelle enimmältään sellaista aineistoa, joka esittää hänet jälkipolville kaikin puolin myönteisessä valossa. Siksi tätä teosta varten on jouduttu kääntämään eri arkistoissa lähes joka ikinen kivi. Juhani Suomen teos pyrkii vastaamaan kahteen suureen kysymykseen. Oliko Mannerheim hänestä luodun myytin kokoinen ja näköinen, nimenomaan niinä vuosina, jotka olivat jatkosodan ja sen jälkiselvittelyjen aikana Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden säilymisen kannalta ratkaisevat? Oliko hän todella "Suomen viimeinen kortti", kuten Ruotsin ulkoministeriön kabinettisihteeri Erik Boheman elokuulla 1944 useaan otteeseen todisteli?Teos keskittyy ensisijaisesti Mannerheimin presidenttikauteen. Ylipäällikköpresidentti käytti muutaman kuukauden ajan sellaista valtaa, ettei siihen ole sen koommin yltänyt yksikään hänen seuraajistaan. Mukaan on sisällytetty myös Mannerheimin viimeiset vuodet, koska myös ne osaltaan täydentävät kuvaa hänen ajattelustaan ja toiminnastaan tasavallan presidenttinä. Näin ollen teos kattaa marsalkan elämästä vuodet 1943-1951. Mannerheimin presidenttiys rajoittui lähinnä ulkoisessa asemassa kiinni pitäytymiseen. Siihen sisältyi myös pyrkimys keskittää pienimmätkin päätökset itselle. Hänellä ei riittänyt enää halua sopeutua uusiin olosuhteisiin. Presidenttinä ja ylipäällikkönä onnistumisen edellytyksiä ei ainakaan parantanut Mannerheimille ominainen horjuvuus päättäjänä, huono ihmistuntemus sekä taipumus antaa muiden johdatella itseään. Kyse oli myös hänen terveydentilastaan, totesihan hänen "henkilääkärinsä" jo syksyllä 1944 - vain muutama kuukausi presidentinvaalin jälkeen - ettei marsalkka ole enää kykenevä hoitamaan tasavallan päämiehen tehtäviä. Neuvostoliittoa ja sen edustajia Mannerheim suorastaan kavahti ja pelkäsi vuosi vuodelta yhä enemmän. Tämä pelko vei hänet elämänsä viimeisiksi vuosiksi kauas pois Suomesta. Mannerheim-myytin synnyttämistä edesauttoivat hänen taustansa sekä myöhemmin hänen johdonmukainen työnsä vakiintuneen idolikuvan ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi. Hän jäi tavallaan roolinsa vangiksi ja piti siksi johtotähtinään kansansuosionsa ja historiallisen jälkikuvansa vaalimista. Suomen itsenäisyysvuosien historiassa Mannerheim on ehkä paras esimerkki siitä, ettei tärkeää ole se, millainen kansakunnan johtaja on, vaan se, millaiseksi hänet kuvitellaan.