Aamu-usvan hälvetessä pilvet kulkevat alhaalla kurussa, aristellen nousua tunturiin. Ylhäällä, missä aamu on jo saanut jalansijaa, tuulenvire tuo viestiä kauempaa. Nuotion rätisevä ääni on ystävän puhetta. Kirjoittaja istuu pienellä tasanteella rakkajyrkänteen reunalla. Lapinmaa on kutsunut runoilijan tunturin hiljaisuuteen. Paikkaan, jossa maa yhtyy horisontissa taivaaseen, tuli veteen ja kesä syksyyn. Tunturijono, vanha Lappilaisten ja Lantalaisten raja, jatkuu pohjoiseen kohoille maisemassa, kuin suuri merihirviö kesken sukelluksen. Ikuisuus etsii hetkeä. Hetki ihmistä. Ihminen itseään. Tämä on Lappi.