(Omaelämäkerrallinen romaani on jatkoa Branderin teokselle ”Tehtaan kasvatti, Minä” (Mediapinta 2014).)

Mennessäni nahkatehtaalle tuli nenääni pistävä kananpaskan haju. Ajattelin: tännekö tulisi töihin? Osoittautui, että se kananpaskan haju on yhtä kuin rahan haju. Ei siis mikään paha haju.
-----
Johtaja on lyhytsanainen, myyntipäällikkö monisanainen. Johtaja tarttuu puhelimeen, myyntipäällikkö ymmärtää poistua. Johtaja laskee luurin alas. Häntä kiusaa huoneeseen jäänyt vanhan viinan haju.
-----
Minulla on irtonainen olo. En ole vielä missään, olen matkalla jostain ja jonnekin. Edessäpäin on tuntematonta tulevaisuutta. Neljä vuotta, kaksi kuukautta ja viisitoista päivää jää taakseni. Olen irti nahkatehtaasta. Hyvästi, Koskikylä.
-----
Palkkasin nahkaleikkaajan ja ompelijan ja menetin viimeiset rippeet itsenäisyydestäni. Minusta tuli työnantaja.
-----
Muistot hyökkäävät päälleni …ompele, ompele. Sitä sanaa työnjohtajat hokivat Algotsilla. Suomi poika pärkkele, ompele...
-----
Auto on murskana. Paarimiehet juoksevat paikalle. Poliisi ja paloauto ajavat paikalle. Palomiehet rikkovat kattoa, siirtävät Altin paareille. He peittävät Altin kasvot. Minulta tulee itku.
-----
Raija kumartuu Terhin puoleen kysellen lasten asioita.. Raija nyökkää liikkeeseen, hän sanoo minulle: Löit kätesi paskaan, nuo vievät sinulta vielä kaiken.
-----
Oksennus ryöppyää. Vatsalihakset purkavat kuonaansa. Suussa maistuu pahalle. Nielen sappea, hervahdan takaisin sohvalla selälleni. Hämärtää, kaikki pyörii silmissä. Jeesus Perkele! Auta! Miten tähän on tultu? Miten, miten. Armahda! Vie pahat pois... Tuska pois.

Kirjoittajan kotipaikkakunta: Tampere