Lokkien yksinäinen kirkuna oli kuin härnäävä nauru tuulessa. Kauempaa katsottuna ne näyttivät kauniilta. Niiden tasainen liito ilman halki oli komeaa katseltavaa, mutta hän tiesi niiden syövän kaiken tielle osuvan ja sen takia hän piti niitä likaisina haaskalintuina, jotka olivat täynnä loisia. Maisema vaihtui pyöreäkivisistä rannoista paljaisiin kallioihin ja tuulen pieksämään tiheään pensaikkoon. Line seurasi villiruusujen ja oratuomien reunustamaa polkua kunnes se lähestulkoon katosi maaston muuttuessa paljaaksi.
Eräässä poukamassa näkyi lentelevän joukko lokkeja hylätyn soutuveneen yllä. Linnut syöksyivät alas venettä kohti ja tappelivat ilmeisesti veneen pohjalla olevasta saaliista. Siipiään räpytellen ne repivät saalista paloiksi. Ne linnut, jotka jäivät osatta, kävivät onnekkaampien kimppuun. Ja ne, jotka olivat liian pieniä tai heikkoja, joutuivat luopumaan saamastaan osuudesta. Vahvat riistivät itselleen muidenkin osuuden ja tulivat entistä voimakkaammiksi.
Polku johdatti Linen alas venettä kohti. Hänen saapumisensa sai lokit lentämään tiehensä. Vene oli jätetty hyvin epätavalliseen paikkaan. Pienen veneen oli täytynyt ajautua rantaan vahingossa. Nyt se kellui aallokossa ja hakkasi pyöreitä kiviä vasten.
Yhtäkkiä Line jäykistyi. Veneessä oli ihminen. Veneen pohjalla istui mies nojaten puolittain perätuhtoa vasten. Pää oli kallistunut taaksepäin. Silmät oli nokittu kuopistaan. Suu ammotti auki. Kapeat kasvot olivat kalpeat ja kuoleman merkitsemät.
