Kieltolaki-kirja esittelee Suomessa olleita erilaisia alkoholirajoituksia kautta maan historian, keskittyen kuitenkin vuosien 1919–1932 kieltolakiin ja sen seurauksiin.

Juoppoutta ja viinanvalmistusta on pyritty suitsimaan Suomessa jo Ruotsin vallan ajoista alkaen. Aluksi rajoituksia yritettiin toteuttaa kirkkolailla, mutta 1700-luvulla paloviinan valmistusta ja sen käyttöä alettiin säädellä maallisella lailla.

Kesäkuun 1. päivä 1919 voimaan astunut kieltolaki määräsi, että alkoholipitoisten aineiden valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus ja varastointi sallittiin vain lääkinnällisiin, teknisiin tai tieteellisiin tarkoituksiin. Valtiolla oli yksinoikeus valmistaa, myydä tai maahantuoda alkoholia.

Kieltolaki- ja juopumusrikosten määrä räjähti kieltolain aikana käsiin. Rikoksiin eivät syyllistyneet vain Algot Niskan kaltaiset pirtukuninkaat, vaan kieltolakia rikkoivat käytännössä kaikki. Rikkomuksista kärähtivät myös poliisiviranomaiset, eikä maan poliittinen eliittikään lasiin sylkenyt.
Kieltolakia pyrittiin valvomaan luomalla ilmiantojärjestelmä. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kieltolakietsivät saattoivat tehdä vaikkapa kotietsinnän nimettömän puhelinsoiton perusteella. Viranomaisten resurssit olivat kuitenkin koko kieltolain ajan riittämättömät.
Kieltolain julkinen arvostelu lisääntyi, ja yhä vaikuttavampien henkilöiden liityttyä arvostelijoiden rintamaan kieltolain aatteellinen pohja alkoi murentua. Suomen historian ensimmäinen neuvoa-antava kansanäänestys järjestettiin kieltolaista joulukuussa 1931. Yli 70 prosenttia äänesti lain kumoamisen puolesta, ja näin päättyi vuodesta 1919 voimassa ollut kieltolaki.

Uusi väkijuomalaki hyväksyttiin tammikuussa 1932. Kuuluisana numerosarjana 543210 tunnetuksi tulleena päivämääränä eli 5. huhtikuuta 1932 kello 10 alkoholimyymälät avasivat asiakkaille jälleen ovensa.