Ihminen kestää mitä vain, niin kauan kuin hänellä on toivoa, luottamusta siihen että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Siinä missä tämä toivo loppuu on edessä seinä - epätoivo, Kierkegaardin kuvaama kuolemansairaus, tila josta ei enää voi selvitä. Eläimille tuntematonta epätoivoa on pidettävä ihmislajin rasitteena, seurauksena tietoisuuden kehittymisestä. Toisaalta epätoivoa on mahdollista myös paeta, vaikkapa sisäisen jakautumisen avulla, eristämällä paha omaan lokeroonsa. Tämä maksaa ehkä terveyden, mutta toisaalta vaihdossa on tarjolla elämä.