Runokokoelma tavoittaa yhtä aikaa sekä lapsen että aikuisen näkökulman, se sekoittaa shamanistisia elementtejä ja arjen ilmiöitä valoisaksi tajunnanvirraksi.

Me olemme aikuiset, emme uskalla
koskettaa toisiamme sillä
sulat ovat harvassa. En minä sinua rakasta
enempää kuin koko maailmaa.
Sanomatonta hellyyttä vain: siellä kaukana
liikutat minua. Silitän käsivarttasi
ja menen sopukkaan, simpukkaan,
selviydy miten taidat, kirjoita joskus,
yhtä Valoa voin hetken hengissä pitää.

Einari Vuorela -palkitun Johanna Venhon (s. 1971) uutuuskokoelma tavoittaa yhtä aikaa sekä lapsen että aikuisen näkökulman ja peilaa niitä toisiinsa, näyttää valon ja varjon, katsoo menneeseen ja tulevaan. Lapsen leikkien iloitseva tarkkailu sulautuu huoleen hahtuvaisten siipien kantamisesta ja kasvaa hädäksi ihmisten käsissä riutuneen luonnon puolesta.
Tässä on valo sekoittaa shamanistisia elementtejä arjen ilmiöihin tajunnanvirraksi, jossa synkkienkin sävyjen ja näkyjen keskeltä kajastaa aina toivo.