Autonomian ajan Suomessa sekä kristillis-idealistiset kansallisajattelijat että ruotsinmieliset liberaalit etsivät uusia tapoja suuntautua maailmassa, josta ehdottomat auktoriteetit olivat kadonneet. 1900-luvun alussa aatteellinen etsintä kärjistyi kulttuuriradikaalin Rolf Lagerborgin hyökkäykseen ”kristillishempeää suomalaista kansalliskulttuuria” ja sitä edustaneita J. V. Snellmanin oppilaita vastaan. Törmäyskurssille joutuivat yhtä hyvin Nietzschen ja Hegelin filosofiat kuin minän ja maailmanhengen kaltaiset käsitteetkin. Minä ja maailmanhenki tutkii autonomian ajan oppineiston minäkäsityksiä sekä ajattelutapoja ja arvoja, jotka määrittivät heidän suhdettaan itseensä, toisiin ihmisiin ja maailmaan. Tutkimuksessa pohditaan kysymyksiä, jotka ovat keskeisiä myös oman aikamme arvokeskusteluille: aatteiden, teorioiden ja ideologioiden merkitystä yksilön identiteetille, ajattelu- ja toimintatapojen sukupuolittumista, yksilönvapauden ja yhteisöllisen vastuun välistä suhdetta sekä yksilöllisen liikkumatilan rajoja. Aatehistoriallinen tutkimus hyödyntää muun muassa ruumiinfenomenologian, naistutkimuksen ja psykohistorian näkökulmia. Yleisellä tasolla tutkimus käsittelee modernia länsimaista yksilöllistymistä sekä sen historiallisia, yhteiskunnallisia ja psykologisia ehtoja.