Tämmöistäkö nykyään iltakylissä on? Otan puhelimen käteen, tavan vuoksi. En uskalla olla se ainoa, joka ei someta. Olen selaavinani instaa, mutta oikeasti en näe Kreikan aurinkoa enkä Norjan vuonoja. Näen jonnekin muualle. Muistoihin. Kuva toisensa jälkeen piirtyy mun eteen. Porukka ahtautuneena pianon ympärille. Ahdasta, mutta niin hyvä olla. Jotkut nuotiolla. Kevyttä juttelua. Laulua. Paistuneen makkaran tuoksua.

Ja nyt tämä. Siniset valot heijastuneena kasvoille. Kuinkahan moni oikeasti nauttii tämmöisestä illasta? Nuoret kokoontuivat yhteen taloon laittamaan toisille snäppiä. Mitä me vanhoina muistelemme? Snäppiä ja instaako?

Elisa elää murroskohdassa: yläaste alkaa olla ohi eikä opistovuosi ole vielä alkanut. Ystävät häviävät omille teilleen, kuka minnekin, eikä kaikkien tiet tunnu turvallisilta. Mistä löytyy ystävä, jolle kertoa todellisista kuulumisistaan? Että hymyn takana ei kaikki olekaan hyvin, että tunnelmat heittelevät ja omakuva horjuu, väliin uskokin.