Tenonlaaksossa Nuvvuksen Ailikas-tunturin rinteessä on kaksi yhdensuuntaista lumen- ja maanvyörymien aikaansaamaa uraa, jota paikalliset ihmiset kutsuvat Staalon laduksi, joskus myös Stuorra-Jovvnan laduksi. Staalon latu ja siihen liittyvä kertomusperinne on yksi tenonsaamelainen esimerkki tavoista, joilla ihminen voi kuvata ympäristöä ja luonnonvoimia. Se on myös esimerkki tämän tutkimuksen kohteena olevista ympäristökertomuksista.Teoksessa ympäristökertomuksia edustaa utsjokelaiseen peuranpyytäjä Stuorra-Jovnna Jomppaseen (1794-1874) keskittyvä henkilöperinnesikermä, jonka Pedar Jalvi merkitsi muistiin vuonna 1914 ja tallensi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Samoja kertomuksia tallennettiin myös Saamelaisen folkloren tutkimusprojektin haastatteluihin vuosina 1967-1975.
Näiden käsikirjoitus- ja haastatteluaineistojen kautta lukija pääsee tutustumaan Ylä-Tenon kylien asukkaiden näkemyksiin jokilaakson historiasta sekä muinaisten ja nykyisten ihmisten ympäristösuhteesta. Ympäristökertomusten analyysi jakautuu kolmeen osaan: Maahan liittyviä teemoja tarkastellaan symbolisen ilmaisun näkökulmasta, maanalaisen teemojen tarkastelussa suunnataan huomio mielikuvien maailmaan ja ilma-elementtiin liittyvää tuulta tarkastellaan kokemusten näkökulmasta.
Kertomusperinteen käyttö ihmisen ympäristösuhteen kuvaajana ei ole ongelmatonta. Paikalliset suullisen perinteen viestintäjärjestelmät eivät aina avaudu ulkopuoliselle tutkijalle, ja yhteisölle ominaisten merkitysten välittyminen jää puolitiehen. Teoksessaan kirjoittaja etsii ratkaisua tähän tulkintaa koskevaan ongelmaan paikallisesta perinnelajijärjestelmästä.