Pitkäaikaissairaus tai vammaisuus voi olla nuoruusiässä stressitekijä ja vaikeuttaa nuoruusiän kehitystä. Monilla näkövammaisilla lapsilla ja nuorilla on todettu esiintyvän psykososiaaliseen kehitykseen liittyviä ongelmia. Vammaisuus ei ole kuitenkaan välttämättä myönteisen kehityksen este. Onnistuneessa kehitysprosessissa, toisten ihmisten tukemana vammaiset nuoret voivat kehittyä tasapainoisiksi ja vahvoiksi ihmisiksi. Väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena oli tutkia näkövammaisten nuorten psykososiaalista kehitystä normaalisti näkevien ja kroonisesti sairaiden ikätovereiden kehitykseen verrattuna. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin, millä tavoin muilta ihmisiltä, erityisesti vanhemmilta ja ystäviltä, saatu sosiaalinen tuki oli yhteydessä nuorten psyykkiseen hyvinvointiin.
Tutkimuksen kohderyhmänä oli 115 lukuvuosina 1993-1994 ja 1996-1997 kotipaikkakuntansa peruskoulun yläasteella opiskellutta suomenkielistä näkövammaista nuorta, joilla ei näkövamman lisäksi ollut muita vammoja (keski-ikä noin 14 vuotta). Heikkonäköisiä heistä oli 94 ja sokeita 21. Vertailuryhmä koostui 607:stä normaalisti näkevästä ja 44:stä kroonisesti sairaasta näkövammaisten nuorten luokkatoverista. Tutkimusmenetelmänä käytettiin kyselyä.
Tutkimuksen tulokset osoittivat, että näkövammaisten ja ei-näkövammaisten nuorten sosiaalisten verkostojen koko ja koostumus olivat samankaltaisia. Vanhemmat (erityisesti äiti) ja ystävät olivat nuorille keskeisiä sosiaalisen tuen antajia. Kuitenkin näkövammaiset nuoret, erityisesti tytöt, kertoivat saavansa ystäviltään tukea harvemmin kuin ei-näkövammaiset. Lisäksi näkövammaisilla nuorilla oli enemmän ongelmia ystävyyssuhteissa kuin ei-näkövammaisilla ja kroonisesti sairailla nuorilla. Heidän ryhmässään oli vähemmän niitä, joilla oli useita ystäviä, he viettivät vapaa-aikaansa harvemmin ystävien kanssa ja olivat seurustelleet vertailuryhmän nuoria harvemmin.
Näkövammaisten ja ei-näkövammaisten nuorten välillä ei ollut eroa psyykkisessä hyvinvoinnissa (psykosomaattiset oireet, masennus, itsetunto). Näkövammaisilla tytöillä oli kuitenkin normaalisti näkeviin tyttöihin verrattuna kohonnut masennusoireiden ja matalan itsetunnon riski. Pojat taas olivat normaalisti näkeviä ikätovereitaan harvemmin masentuneita. Näkövammasta riippumatta masennus oli tytöillä poikia yleisempää, näkövammaisilla tytöillä masennuksen esiintyminen oli lähes viisinkertainen näkövammaisiin poikiin verrattuna, normaalisti näkevillä tytöillä vastaavasti kaksinkertainen poikiin verrattuna. Miessukupuolen lisäksi hyvät ystävyyssuhteet ja ystäviin liittyminen olivat näkövammaisten ryhmässä keskeisiä hyvää itsetuntoa ennustavia ja depressiolta suojaavia tekijöitä.
Tutkimuksen tulokset osoittivat, että valtaosa näkövammaisista selviää nuoruusiän kehitystehtävistä ilman suurempia ongelmia. Näyttää kuitenkin siltä, että näkövammaisuus aiheuttaa ongelmia nuoruudessa erityisesti tytöillä ja siksi he tarvitsevatkin lisää tukea nuoruusiän kehityksessään. Näkövammaisten nuorten kuntoutuksessa olisi myös tärkeä kiinnittää entistä enemmän huomiota näkövammaisten ja heidän ikätovereidensa välisiin ystävyyssuhteisiin ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen.
