Cecilia Blomqvist (1845 - 1910) oli Aurora Karamzinin aikalainen ja nuoruudessaan myös hänen työtoverinsa hyväntekeväisyystyössä. Pian diakonissavihkimyksensä jälkeen hän sai vastuulleen sairaalan ylihoitajan tehtävät. Hänelle kehittyi vahva näkemys sosiaalisen työn merkityksestä, ja hän siirtyi asumaan autettaviensa keskelle, Helsingin Punavuoreen. Kurjissa oloissa elävät lapset, asunnottomat ja juutalaisväestö - tuon ajan maahanmuuttajat - olivat lähellä hänen sydäntään.

Sisar Cecilia joutui monessa asiassa pioneerin osaan. Hänet valittiin ensimmäisenä naisena Helsingin kaupungin köyhäinhoitotyön johtokuntaan. Hänet myös kutsuttiin ensimmäisenä diakonissana seurakunnan palvelukseen Raumalle, ja siltä pohjalta lähti alkuun diakoniatyö seurakunnissa. Sisar Cecilia ei kavahtanut äärimmäistäkään kärsimystä. Hän toimi kymmenen vuotta valtion leprasairaalan johtajattarena, ensin Helsingissä, sittemmin Orivedellä, eläen lähes yhtä eristynyttä elämää kuin hoidettavansa.

Mikä saa nuoren naisen jo varhain löytämään kutsumuksensa näin ehdottomana, ja mikä saa hänet pysymään työnäylleen uskollisena loppuun asti?

Sisar Ceciliasta voi löytää oman aikansa nöyrän ja uskollisen ihannediakonissan. Hänen sisäinen ryhtinsä ja rohkeutensa tarttua uusiin haasteisiin nostaa hänet kuitenkin inhimillisen ihmisyyden ja kristillisen rakkauden ajattomaksi esikuvaksi.