Kestävyys on tärkeä ja keskeinen kysymys tarkasteltaessa kansalaisjärjestöjen kehitystoimia kehitysmaissa. Kehitysohjelmaa voidaan pitää kestävänä, kun se pystyy ulkopuolisen kehitysrahoittajan merkittävän taloudellisen, hallinnollisen ja henkilöavun päätyttyä tuottamaan sopivasti hyötyä pitkähkön ajanjakson ajan.
Kehityskysymysten aikalaiskeskustelussa kansalaisjärjestöjen johtamien kehitysaloitteiden oletettu suhteellinen etu ja kestävyys on kyseenalaistettu. Kansalaisjärjestöjen oletetut suhteelliset etu/edut ts. se että ne ovat joustavia, uudistavia, osallistavia, kustannustehokkaita ja köyhille suunnattuja jne. on asetettu kyseenalaiseksi. Tarkastellakseen järjestöjen johtamien kehitysaloitteiden kestävyyttä käsillä oleva tukimus pyrkii empiirisesti selvittämään tämän toimialan suhteellista etua verrattuna julkishallintoon, yksityisiin ja perinteisiin instituutioihin. Tutkimus käsittelee kestävyyttä valikoidussa joukossa pohjoismaisten kansalaisjärjestöjen kehitysaloitteita Bangladeshissa ja Nepalissa. Siinä arvioidaan ja analysoidaan vastaanottavien maiden hallitusten ja kehitysrahoittajien roolia sekä kansalaisjärjestöjen kykyä edistää järjestövetoisten kehityshankkeiden kestävyyttä. Tutkimus on laadullinen. Käytettyjä menetelmiä ovat kirjallisuus- ja asiakirja-aineistojen tarkastelu, sisältöanalyysi, teemahaastattelut, keskustelut, havainnointi, kenttävierailut, osallistuva havainnointi, haastattelut ja kyselymenetelmä. Edellä mainittujen keinojen lisäksi työn empiirinen osa Bangladeshissa ja Nepalissa perustui osallistavaan selvitystyöhön (PRA). Siihen sisältyi mm. suhteiden luominen ihmisiin, sosiaalinen kartoitus, Venn-kuviot, parivertailu ja muutosanalyysit. Tutkimuksen empiirinen aineisto on kerätty vuosien 1995 ja 2001 välillä. Tutkimuksen löydösten analyysissä on viitattu hallintotieteiden teorioihin, etenkin kehityshallintoon.
Kolmannen sektorin, kuten kehitystyössä toimivien kansalaisjärjestöjen, tutkimus on keskeistä hallintotieteissä ja etenkin kehityshallinnossa. Tämän tutkimuksen rakenne pohjautuu mainittuihin menetelmällisiin ja teoreettisiin perustuksiin. Työn keskeinen sisältö voidaan tiivistää seuraavasti: Tutkimus selkeyttää ja analysoi avainkäsitteitä: kehityshallinto, kansalaisjärjestöt ja kestävyys. Se tutkii pohjoismaisten rahoittajien roolia kansalaisjärjestöjen kehitystoiminnan edistäjinä. Lisäksi tutkimus kuvailee, arvioi ja analysoi Pohjoismaiden tukemien kansalaisjärjestöjohtoisten kehitysaloitteiden kestävyyttä. Valikoitujen pohjoismaisten kehitysrahoittajien ja rahoitusta järjestävien kansalaisjärjestöjen näkökulmia esitellään empiriisin viittauksin.
Kansalaisjärjestöjen roolia Bangladeshin ja Nepalin kehityksessä esitellään yleisesti. Lisäksi tuodaan esille hallituksen politiikkaa ja kansalaisjärjestöjen vahvuuksia ja heikkouksia kehitystoimissa.
Valikoitujen kansalaisjärjestöjen, joilla on pohjoismaisia kytkentöjä, kestävyydestä esitetään empiirinen arvointi. Tutkimus esittelee valikoidun joukon paikallisten ja pohjoismaisten kansalaisjärjestöjen näkökulmia suhteessa niiden toiminnan laajempiin viitekehyksiin Bangladeshissa ja Nepalissa. Niiden kehitystoimien kestävyyttä on verrattu suhteessa julkisiin, yksityisiin ja perinteisiin instituutioihin. Tätä varten kummastakin maasta käsitellään kaksi empiiristä tapaustutkimusta. Kansalaisjärjestöaloitteiden kestävyyttä on analysoitu perusteellisesti kaikissa neljässä tapauksessa. Tutkimus paljasti, että tarkasteltujen hallitusten toimintaympäristö ja suhtautuminen eivät yleisesti ottaen ole vihamielisiä kansalaisjärjestöjen ammattimaiselle kehitykselle. Pikemminkin hallitusten toimet Bangladeshissa ja Nepalissa tukevat järjestösektoria verraten paljon. Sen sijaan kehityrahoittajien ja rahoitustukea tarjoavien kansalaisjärjestöjen sitoutuminen kehitystoimien tukemiseen jää yhä epäselväksi useimmille kentällä tutkituista järjestöistä. Näin ollen järjestösektorilla vallitsee jonkinasteinen epätietoisuus. Kansalaisjärjestöjen hallinnointikyky on molemmissa maissa heikko ja institutionaaliset toimet yhdistysten toimintavalmiuksien parantamiseksi puuttuvat laajalti.
Tutkimus esittelee nämä keskeiset tutkimustulokset. Analyysit on tehty hallintotieteiden näkökulmasta korostaen niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat kansalaisjärjestöjen vetämien kehitysohjelmien kestävyyteen. Tutkittujen kehitysinterventioiden toimintaympäristöä, strategioita, järjestörakennetta ja järjestöjen toimintaprosessia on analysoitu laajemmassa asiayhteydessä. Kestävyyden avaintekijöitä, ts. hallitusten politiikkaa, järjestöjen hallintokykyä ja järjestäytymistä, paikallista osallistumista sekä taloudellisia, teknologisia ja yhteiskunnallis-kulttuurisia kysymyksiä, on arvioitu ja esitelty. Tutkimuksessa on myös analysoitu hallitusten roolia Bangladehissa ja Nepalissa, pohjoismaisia julkisia kehitysrahoittajia ja rahoitusapua kanavoivia kansalaisjärjestöjä sekä kansalaisjärjestöjen kykyä hallinnoida kehitystoimia ja edistää kestävyyttä niissä. Näihin keskeisiin löydöksiin perustuen tutkimuksessa väitetään, että järjestöjen toimet Bangladehissa ja Nepalissa ovat laajalti kestämättömiä, eli niiden kestävyyttä voitaisiin parantaa.
