Pohjoissavolaisena toimittajana tunnetun Tuula Hortamon esikoisrunokokoelma avaa kaikkeuden ja äärettömyyden näkymiä ja on samalla syvämatka ihmismieleen. Konkreettista matkaa käydään rannalla eteläisessä maisemassa, mutta meren aava on sisimmässä. Runot näyttävät avaruuden aistien vankilassa, vievät alkumetsän porteille ja taloon, jossa on portaat kaikkiin ilmansuuntiin. Matkaa tehdään myös ajassa, ihmiskunnan historiassa, rajoilla ja rajojen yli. Kartta muuttuu vaelluksen edetessä - peruskysymykset pysyvät samoina: Mitä ihminen on? Mistä ja minne hän kulkee? Miten tavoittaa toisen? Mitä on kuolema, tyhjyys ja hiljaisuus, mitä ikuinen paluu?

Hiljaiset, laajakaariset ja sanan parhaassa mielessä keskuslyyriset runot poikkeavat postmodernin lyriikan ironisesta valtavirrasta. Ne eivät niinkään kritikoi aikamme ilmiöitä kuin näyttävät vaihtoehdon: elämä on juhla, kaikesta huolimatta.