Suomalaisilla lapsilla yli 20 %:lla on ainakin yksi pitkäaikaissairaus, ja yli 5 %:lla todetaan kasvuiän lopussa pysyvä vamma tai sairaus. Täten olisi kiinnitettävä enemmän huomiota siihen, miten perheet selviävät lapsen sairauksien, diagnosoinnin ja hoidon henkisestä kuormituksesta. Perhekeskeisyyttä on pidetty perinteisesti terveydenhuollossa tapahtuvan hoitamisen periaatteena, vaikkakin sen toteutumisessa on ollut puutteita. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata, miten terveydenhuollon ammattilaiset voivat edistää perheen terveyttä lapsen sairaalahoidon aikana.

Tulosten mukaan sairaanhoitajat toimivat kolmella eri tavalla hoitaessaan perheitä: systemaattisesti, selektiivisesti ja tilannesidonnaisesti. Systemaattisesti toimivat hoitajat kohtasivat kaikkien perheiden todellisuuden: he vahvistivat vanhemmuutta, huolehtivat lapsen hyvinvoinnista, auttoivat perhettä purkamaan tunnekuormaansa, tukivat arjessa selviytymistä sekä rakensivat luottamuksellista hoitosuhdetta perheen kanssa. Selektiivisesti toimivat hoitajat valikoivat perheet, joiden he olettivat tarvitsevan apua ja joihin he siis paneutuivat työssään. Tällöin perheiden hoitaminen perustui hoitajien käsitykseen perheen tilanteesta ja avun tarpeesta eikä perheen yksilölliseen näkökulmaan ja tilanteen määrittelyyn. Tilannesidonnaisessa hoitotyössä lähtökohtana oli hoitaa eteen tulevat tilanteet hyvin. Tämänkaltainen toiminta ei edellyttänyt perheeseen tutustumista eikä systemaattista tiedon keruuta perheen tilanteesta, minkä takia myöskään tilanteiden kärjistymistä perheissä ei pystytty ennakoimaan. Hoidon kohteena pidettiin lasta. Perhettä kohdanneisiin tilanteisiin puututtiin vain, jos lapsen turvallisuus oli uhattuna. Selektiivisesti ja tilannesidonnaisesti toimivat hoitajat sivuuttivat perheen todellisuuden. He eivät kokeneet tarpeelliseksi perehtyä perheen muuttuneeseen tilanteeseen eivätkä aktivoineet perheen voimavaroja. Tällöin hoidon lähtökohtana oli hoitajien käsitys perheen tilanteesta ja avun tarpeesta.

On syytä pohtia, miksi osa hoitajista huomioi perheen yksilöllisen tilanteen ja avun tarpeen kohdaten perheen todellisuuden, ja miksi osa hoitajista sivuutti perheen todellisuuden nojautumalla omaan käsitykseensä perheen tarpeista. Kaikki perheenjäsenet eivät aina koe tarvitsevansa apua terveydenhuollon ammattilaisilta. Perheen terveyden edistämisen lähtökohtana ovatkin perheen yksilölliset tarpeet, halu tulla autetuksi ja perheen ja terveydenhuollon ammattilaisten avoin ja vastavuoroinen yhteistyö.