Sanasto on kommunikaation peruskivi: ymmärtämisen ja itseilmaisun väline. Kansainvälisten tutkimusten mukaan sanastolliset taidot ovat vahvasti yhteydessä yksilön kokonaiskielitaitoon ja tärkeä akateemisen menestyksen selittäjä. Siksi mahdolliset yksilölliset erot lasten sanastollisessa tiedossa ja taidossa ovat merkityksellisiä. Suomessa kouluikäisten lasten sanaston hallintaa ja siihen vaikuttavia tekijöitä ei kuitenkaan ole aiemmin laajamittaisesti tutkittu.
FM Mari Hongon väitöstutkimus kohdistuu alakouluikäisten lasten sanastolliseen tietoon ja taitoon. Seurantatutkimuksen kohteena olivat sekä Suomessa syntyneet tai Suomessa pitkään asuneet maahanmuuttajataustaiset lapset (laajennettu toinen sukupolvi) että suomea äidinkielenään puhuvat ikäverrokit. Kaikkiaan tutkimukseen osallistui yli 500 lasta. Sanaston hallintaa selvitettiin laaja-alaisesti sekä kieliaineistojen että kyselytiedon avulla.
Yksi tutkimuksen keskeisistä havainnoista oli, että maahanmuuttajataustaisilla, Suomessa syntyneilläkin lapsilla on vielä alakoulun päättövaiheessa huomattavasti verrokkiryhmää useammin puutteita tavanomaisen suomen kielen sanaston hallinnassa. Vaikka molemmissa kieliryhmissä oli sanastollisilta resursseiltaan vahvoja oppilaita, yksittäisten oppilaiden väliset taitoerot olivat toisen sukupolven oppilaiden ryhmässä huomattavasti verrokkiryhmää suuremmat.
Yksilölliset erot sanastonhallinnassa osoittautuivat kolmen vuoden seurantajaksolla pysyviksi, sillä seurantajakson alussa (vuosiluokilla 2–3) sanastollisilta taidoiltaan vahvoilla lapsilla oli voimakas taipumus säilyttää ryhmän sisäinen asemansa vertailussa kolme vuotta myöhemmin (vuosiluokilla 5–6). Näin oli siitä huolimatta, että kaikkien lasten sanastollinen tieto ja taito kehittyvät kouluvuosina monialaisesti ja voimakkaasti.
Ymmärtämis- ja tuottamistaidot olivat vahvasti toisistaan riippuvaisia. Vahvuudet yhdellä osa-alueella, kuten käytetyn sanaston monipuolisuudessa, yhdistyivät tyypillisesti vahvuuksiin muilla osa-alueilla – esimerkiksi sanavaraston laajuuteen tai sanaston käytön sujuvuuteen tai tarkkuuteen.
Kieliaineistojen tutkimisessa hyödynnettiin ja arvioitiin leksikaaliseen frekvenssiin eli sanojen yleisyyteen perustuvia menetelmiä. Samalla arvioitiin kielenkäyttöaktiivisuuden ja -ympäristöjen vaikutusta sanastollisen tiedon ja taidon kehittyneisyyteen. Frekvenssipohjainen metodi osoittautui tutkimuksessa monella tapaa toimivaksi. Sanojen yleisyys suomen kielessä oli yhteydessä niiden osaamiseen testitehtävissä ja käyttöaktiivisuuteen kirjoittamistuottamisessa. Omassa tuottamisessa sanastollinen toisteisuus väheni kielellis-kognitiivisen kehityksen myötä. Samalla harvinaisten sanojen käyttö lisääntyi, mutta toisen sukupolven ryhmässä vain suhteessa tuottamisen runsastumiseen.
Tutkimuksessa kerättiin tietoa myös maahanmuuttajataustaisten lasten oman äidinkielen käytöstä ja taidosta. Suomen kieli oli alakoulun loppuvaiheessa usein jo sekä laajemmin käytetty että taidollisesti vahvempi kieli. Vanhemmilta opittu kieli oli useimmissa perheissä kuitenkin ollut lapsen ensimmäinen aktiivisesti käyttämä kieli ja säilyttänyt asemansa etenkin perheen aikuisten ja lasten välisenä käyttökielenä. Toiminnalliseen monikielisyyteen ohjaaminen saa tutkimushavainnoista voimakkaan tuen: aktiivinen ja monipuolinen kielenkäyttö yhdistyvät kielestä riippumatta vahvaan kielitaitoon, ja vahva oman äidinkielen taito yhdistyy vahvaan suomen kielen taitoon.
Koska sanaston hallinta on tärkeä osa kaikkea kielenkäyttöä, tutkimuksessa havaituilla eroilla voidaan arvioida olevan vaikutusta mm. lasten itseilmaisun kykyyn sekä kykyyn omaksua uusia oppisisältöjä suomenkielisessä kouluopetuksessa. Sanastollisen tiedon ja taidon kehittymisen tukemiseen sekä sanojen yleisyyteen liittyvän tiedon hyödyntämiseen niin opetuksessa kuin tutkimuksessakin on Suomessa jatkossa kiinnitettävä enemmän huomiota.
