Tutkimus käsittelee kolmen pakistanilaisen naisen omaelämäkerrallisia tekstejä jälkikoloniaalisesta, materialistis-feministisestä teoreettisesta näkökulmasta. Se kartoittaa naisten tapoja kirjoittaa uudelleen Pakistanin poliittista historiaa, ajoittaa sen merkkihetkiä ja niiden vaihtoehtoisia varjotapahtumia, joita yksi tutkittavista, Sara Suleri, kutsuu varjodynastioiksi. Paikoitellen varjotapahtumat johtavat karnevalistiseen kuvaukseen yksityisistä aisti-iloista, mutta ne voivat myös tuottaa strategisia muistinmenetyksiä ja hiljaisuuksia. Tutkimustekstien kriittisimmät ajanjaksot ovat vuoden 1971 Bangladeshin itsenäistymisen jälkeinen kansallinen kriisitila ja vuosien 1977-88 Zia ul-Haqin sotilasdiktatuurin aika. Bangladeshin sotaan liittyy aktiivisen vastarinnan, häpeän ja elämää suojelevan hiljaisuuden momentteja. Episodi kiteytyy vereksi ja lihaksi bengalilaissyntyisen Begum Shaista Ikramullah’n kieltäytymisessä kirjoittaa koko sodasta ja sitä seuraavassa kahden vuosikymmenen kirjallisessa tauossa. Vuodet 1977-88 olivat Benazir Bhutton vankilatuomioiden, maastapaon ja maanalaisen poliittisen toiminnan yliopisto, mutta jakso synnytti myös maan ensimmäisen valtakunnallisen naisliikkeen protestina naisia sortavaa ”islamilaista” lainsäädäntöä vastaan. Benazir Bhutton henkilöhahmossa tiivistyi maan feministien tulevaisuuden toivo, mutta hän ei valtaan päästyään saavuttanut naisliikkeen esittämiä tavoitteita. Tutkittavat kolme naista eivät pelkästään kuvaa kansallisia kriisejä ja ääritilanteita, vaan kutsuvat lukijansa osallistumaan Pakistanin ylemmän keskiluokan ja eliitin arkeen. Heille yliopistokoulutus ja julkinen ura eivät ole olleet pitkän taistelun lopputulos, vaan jotain, jota heidän luokka-asemansa on mahdollistanut ja jopa jotain, jota heiltä on odotettu. Työ johdattelee lukijansa naisten vallan käytäville politiikassa ja yliopistomaailmassa, mutta samalla muistuttaa tekstien ”toisista”, suuresta pakistanilaisesta nais- ja miesenemmistöstä, jotka eivät kirjoita omaelämäkertoja. Millaisia luokka- ja sukupuoliulottuvuuksia luku- ja kirjoitustaidolla, koulutuksella ja kirjallisella toiminnalla on jälkikoloniaalisessa Pakistanin kansallisvaltiossa? Kenelle tutkimani tekstit ovat tärkeitä samastumisen ja voimistamisen lähteitä? Mikä on tekstien materiaalinen konteksti ja millaista elämää ne ovat eläneet toisten käsissä julkaisunsa jälkeen? Mitkä ovat itse tekstien varjodynastiat? Muistin ja tunteiden politiikka viittaa odotusten ja pettymysten, toivon ja epätoivon väliseen dialektiikkaan, jota on havaittavissa kaikissa poliittisissa kulttuureissa. Omaelämäkerrallisissa teksteissä poliittisuus on jotain vapaasti luettavissa ja tulkittavissa olevaa: lukija voi päättää osallistumisensa tason ja intensiteetin. Lukukokemus on kohtaaminen, jolla voi olla laajojakin eettisiä ja maailmanpoliittisia seurauksia. Henkilöhistorian lisäksi omaelämäkertoja voi pitää kutsuina opiskelemaan tekstien poliittista, kulttuurista ja historiallista kontekstia. Metodologiset valinnat pohjautuvat mm. Edward Saidin ajatukseen kontrapunktisesta luennasta ja Teresa de Lauretisin feministisen uudelleenkirjoittamisen ehdotukseen. Kontrapunktien etsiminen merkitsee pakistanilaisten naisten tekstien lukemista yhdessä ja ristiin esimerkiksi muiden eteläaasialaisten tai muslimimaiden naiskirjailijoiden kanssa, maailman tuomista sisään yhteen kansalliseen kontekstiin. Feministinen uudelleenkirjoitus merkitsee globaalien ja paikallisten valtarakenteiden kriittistä tarkastelua niiden sisältä. Se avaa myös mahdollisuuden fiktiivisten ilmaisumuotojen sisällyttämiseen tutkimustekstiin. Työ kutsuu pohtimaan feministitutkijan osallisuutta ja toimijuutta toisten naisten omaelämäkertojen ja kulttuurien varjostajana. Fiktiivisten tyylikeinojen käyttö ei ole vain esteettinen valinta, vaan pyrkimys antaa sanoja kokemuksille ja tunteille, joita on vaikea tavoittaa akateemisen kirjoittamisen konventioiden kautta.