Aristotle’s Poetics, Story Design and Audience Appeal. A Story Strength Theory. (Aristoteleen Runousoppi, tarinamuotoilu ja vetovoima yleisöön. Vahvan tarinan teoria.)
Tutkimuksen idea sai alkunsa amerikkalaisten elokuvakäsikirjoitusoppaiden väitteistä, joiden mukaan menestykseen pyrkivien kirjoittajien olisi sovellettava Aristoteleen antiikin Kreikassa 2300 vuotta ennen Hollywoodia esittämiä oppeja hyvän draaman rakentamiseksi. Oppaiden analyysit Aristoteleen Runousopista ovat kuitenkin pintapuolisia eivätkä vastaa kysymykseen: miten on mahdollista että Aristoteleen oivalluksia voidaan soveltaa kaupallisen menestyksen maksimointiin tähtäävien viihde-elokuvien käsikirjoituksissa?
Aristoteleen teorioita on sinällään tutkittu paljon, eikä niistä vallitse välttämättä kovin suurta yksimielisyyttä. Aristoteleen merkittävä oivallus, johon populaarikerronnan tutkimuksessa on aiemmin kiinnitetty liian vähän huomiota, on kuitenkin se, että juonirakenteella ja tietyillä dramaturgisilla strategioilla yleisössä voidaan tuottaa toivottuja tunne-elämyksiä. Tässä tutkimuksessa Aristoteleen Runousoppia on tarkasteltu nimenomaan dramaturgian ja sen tuottamien yleisöreaktioiden näkökulmasta, ja esitetty tulkinta tuon tunne-elämyksen olemuksesta.
Hollywood-elokuvan juonirakenteen väitetään myös perustuvan länsimaisen kulttuurin tarinankerronnan perinteessä (mm. kansansadut ja myytit) muodostuneen prototyypin, ns. kanonisen tarinan malliin. Tässä tutkimuksessa on oletettu, että kanonisen tarinan muotoutumista on ohjannut sen kyky tuottaa tietynlaisia tunne-elämyksiä yleisössään. Näin ollen kanonisen tarinan tuottaman tunne-elämyksen tulisi sisältyä tehostettuna ja vetovoimaisempana myös Hollywood-elokuvan juonirakenteeseen, johon ovat niin ikään yleisöjen mieltymykset vaikuttaneet.
Koska Aristoteleen suora soveltaminen populaarielokuvien analysointiin on monin tavoin ongelmallista, tutkimuksessa on hänen keskeisiä oivalluksiaan verrattu joihinkin tarinarakennetta ja vastaanottajan mielihyvää painottaviin kognitiivis-empiirisiin kerronnan tutkimuksiin ja teorioihin (story enjoyment theories). Näissä teorioissa ei Aristoteleen merkitystä ole noteerattu, mutta tässä tutkimuksessa kognitiivis-empiiristen teorioiden osoitetaan merkittävästi tukevan Aristoteleen käsityksiä hyvän tarinan olemuksesta.
Tutkimuksessa osoitetaan, että Aristoteleen merkitys Hollywoodin viihdeteollisuudelle ja populaarille tarinankerronnalle on vieläkin suurempi kuin aiemmin on oivallettu. Monia Aristoteleen esittämiä dramaturgisia keinoja voidaan käyttää tarinassa yleisöön vetoavan jännityksen ja yllätyksellisyyden tehostamiseksi.
Aristoteles-lähtökohdastaan tutkielma laajenee lopulta yleiseksi populaarin kerronnan ja tarinanautinnon neljän ulottuvuuden (emotionaalinen, moraalinen, älyllinen ja symbolinen) teoriaksi.
