Minne unohtui sosiaalinen monimuotoisuus metsä- ja ympäristöpolitiikasta?
Yleissopimus luonnon biologisen monimuotoisuuden turvaamisesta solmittiin Rio de Janeirossa 1992. Suomen eduskunta ratifioi sen vuonna 1994. Nykyään yhtään lakia, ohjelmaa tai merkittävää projektia ei enää toteuteta ilman, että sen vaikutukset luontoon ja sen monimuotoisuuteen arvioidaan ja otetaan parhaan mukaan huomioon suunnittelussa ja päätöksenteossa. Monimuotoisuuden merkityksestä ekosysteemien reunaehtona, vakauttajana ja evoluution raaka-aineena vallitsee vahva yhteisymmärrys. Tämä siitäkin huolimatta, että prosessien ja mekanismien yksityiskohdista tiedetään varsin vähän.
Sosiaalisen monimuotoisuuden kohdalla tilanne ei ole lainkaan sama. Siinä missä luonnon monimuotoisuus on alkanut sisäistyä osaksi metsä- ja ympäristöasioiden suunnittelua ja päätöksentekoa, sosiaalinen monimuotoisuus on pysynyt ulkokohtaisena. Yhä vielä sosiaalinen ympäristö typistyy virallisten intressiryhmien näkemyksiksi kansalaisten, maanomistajien ja muiden ryhmien tarpeista, arvostuksista ja pyrkimyksistä. On outoa, ettei sosiaaliseen monimuotoisuuteen metsä- ja ympäristöpolitiikassa kohdistu samanlaista systemaattista huolta kuin biologiseen monimuotoisuuteen, vaikka juuri arkielämän moninaisuudesta kumpuavat toimijoiden erilaiset arvostukset, ja konfliktit kehkeytyvät virallisen ja epävirallisen elämänhallinnan välisestä kitkasta.
Sosiaalisen monimuotoisuuden poissaolo alueellisesta metsä- ja ympäristöpolitiikasta on tutkimuksen lähtökohta.
Tutkimuksella on kolme tehtävää. Ensiksikin tutkimus luo institutionaaliseen talousteoriaan perustuvia teoreettisia ja käsitteellisiä työkaluja, joiden avulla sosiaalinen monimuotoisuus on mahdollista tunnistaa ja sisällyttää ympäristö- ja metsäasioiden suunnitteluun ja päätöksentekoon. Toiseksi tutkimus tarkastelee sitä, millainen merkitys sosiaalisella monimuotoisuudella on sekä paikallis- ja aluetalouden vakauttajana että muutosherkkyyden luojana. Tutkimuksen kolmantena tehtävänä on luoda teoreettisia ja käytännöllisiä välineitä alueellisen metsä- ja ympäristöpoliittisen suunnittelujärjestelmän kehittymiseksi vastaamaan sosiaalisen monimuotoisuuden tuomiin haasteisiin.
Viidestä erillään julkaistavasta artikkelista koostuva tutkimus rakentuu kahden esimerkkitapauksen varaan: Ensimmäisenä on Natura 2000 suojelualueverkoston suunnittelun ja toimeenpanon aiheuttama konflikti Pohjois-Satakunnassa vuonna 1997. Toisena on yhteisymmärryksessä vuonna 2000-2001 toteutettu Lounais-Suomen alueellinen metsäohjelma. Menetelminä tutkimuksessa käytettiin avoimia haastatteluja (Natura 2000) ja osallistuvaa havainnointia (Lounais-Suomen metsäohjelma).
Tutkimus osoittaa, että sosiaalisen monimuotoisuuden sisällyttäminen alueelliseen metsä- ja ympäristöpolitiikkaan edellyttää perinpohjaista muutosta vallitsevissa ajattelu- ja toimintatavoissa.
Ensiksikin politiikkavaihtoehtojen sosiaaliset vaikutukset on ymmärrettävä joiksikin muiksi kuin vain maisemaksi, virkistäytymiseksi ja työllisyydeksi. Sosiaalinen monimuotoisuuden sisäistyminen osaksi politiikantekoa nostaa toimijoiden epävirallisen elämismaailman virallisen hallinnollisuuden rinnalle. Tuolloin arvioitavaksi nousee se, miten ehdotetut sääntömuutokset vaikuttavat virallisiin ja epävirallisiin instituutioihin sekä yhteisöjen, yrityksien ja yhdistysten elinvoimaisuuteen ja kasvuedellytyksiin kuin myös yksilöiden kykyyn, mahdollisuuksiin ja haluun siirtää vallitsevia kulttuurisia rakennuspalikoita eteenpäin toisilleen ja tuleville sukupolville. Arviointiin nousevat siis myös vaikutukset kansalaisten ja maanomistajien turvallisuuden ja velvollisuuden tunteeseen sekä haluun mukautua ja altistua politiikan seurauksille. Tällainen sosiaalisen hyväksyttävyyden arviointi edellyttää yhteiskuntatieteellistä monitieteisyyttä.
Toiseksi sosiaalinen monimuotoisuus kytkeytyminen osaksi politiikan tekoa tarjoaa mahdollisuuden laajentaa tarkastelu virallisten ja valmiiksi artikuloitujen ryhmäpyrkimysten ja -intressien taakse, niihin epävirallisiin sosiaalisiin muodostelmiin, jotka hiljaisella olemassaolollaan synnyttävät olosuhteet intressien vakaudelle ja odotusten turvattuudelle. Yhdistysten ja liikkeiden ohella tällaisia muodostelmia ovat esimerkiksi ns. toiminnalliset ryhmät. Ne ovat sellaisten ryhmien verkostoja, jotka pitävät yllä jotain tiettyä toimintoa (funktiota) alue- tai paikallistaloudessa. Niiden tuottamat toiminnalliset seuraamukset pitävät yllä esimerkiksi tietynlaisia sosiaalisia identiteettejä, ongelmanmäärittelyn tapoja ja päätöksenteon muotoja. Tutkimus osoittaa, että mitä monimuotoisempia tilannekohtaiset toiminnalliset ryhmät ovat, sitä vakaampi, joustavampi ja sopeutuvampi siis mahdollisuuksiltaan laajempi ja vapaampi aluetalous myös on.
Kolmanneksi sosiaalisen monimuotoisuuden hyväksyminen osaksi metsä- ja ympäristöpolitiikkaa edellyttää uudenlaista paikallislähtöisyyttä, tilannetajua, avoimuutta, keskustelevuutta, vuorovaikutusta, eettistä herkkyyttä, monitieteisyyttä, varovaisuutta, ja rohkeutta tehdä perusteltuja epävarmoja päätöksiä. Sosiaalisen monimuotoisuuden vaaliminen on kriittisyyttä ja luovuutta toisin sanoen, institutionaalista järkevyyttä ja terveyttä.
