Koskettavassa elämäkerrassaan Hermine Schmidt kuvailee aluksi onnellista, turvallista lapsuuttaan Danzigissa Itämeren rannalla. Nuoruus loppui kuitenkin lyhyeen, kun kansallissosialistit ottivat vallan ja 17-vuotias Hermine vangittiin uskonnollisen vakaumuksensa johdosta. Piinallisen oikeudenkäynnin jälkeen hänet lähetettiin Stutthofin keskitysleiriin, missä hän joutui näkemään ja kokemaan hirvittäviä julmuuksia.

Sodan kääntyessä loppua kohti Hermine lähetettiin 370 muun vangin mukana miinoitetulle Itämerelle jokiproomussa ilman ruokaa ja juomaa. Natsien tarkoituksena oli upottaa alus ulapalla, mutta kuin ihmeen kaupalla se selviytyi dramaattisesta matkasta. Vangeille koitti vapautus, kun merihädässä ajelehtinut proomu päätyi viimein Mønsaaren rannalle Tanskaan, missä ystävät ottivat Herminen siipiensä suojaan.

Kaikissa näissä koettelemuksissa Hermineä kannatteli hänen valoisa elämänkatsomuksensa; hän ammensi voimaa vahvasta luottamuksestaan Jumalaan. Kertomuksen joka sivulta heijastuu hänen optimistisuutensa ¬– ilo, jota kukaan ei voinut häneltä viedä.

”Yhteiskunta, joka pyrkii kontrolloimaan kansalaistensa käytöstä ja maailmankatsomusta ja kohtelemaan yhtäkin heistä sillä tavoin kuin Hermineä kohdeltiin, on vaarallinen meille jokaiselle. Olemme valtavassa kiitollisuudenvelassa hänelle ja muille todistajille, jotka nousivat vastustamaan natsismia. Heiltä voimme oppia, mikä on mahdollista ja välttämätöntä.” (Professori Christine King, Staffordshiren yliopisto, Englanti.)