Ilmeikkäitä runoja aikamme hullutuksista ja kaikesta tärkeästä

”Ei elämä tul valmiks. Ihmine jää ain keske.

Mut älä murhetu. Ei ol koska valmist haukeaka onkittu, ei lopullises järves uittu.”

Heli Laaksosen runoissa vuorottelevat ilo ja suru, kepeys ja paino. Lounaismurre soi hilpeissä ja melankolisissa sävyissä mutta sivaltaa terävästi, kun runoilija ottaa kantaa oman kielen puolesta. Vallattomat jutut pulppuavat sanamaijan arkusta, tuonpuoleinen häilyy taustalla ja rakkaus lämmittää kuin sisaren sininen pipo. Lopulta onnen edellytykset ovat yksinkertaiset. Erityisen lähellä runoilijan sydäntä on elävä, ovela metsä, jonne viisas astuu nöyrin mielin.

Heli Laaksonen (s. 1972) tunnetaan valloittavana kirjailijana ja esiintyjänä, jonka ensimmäisestä runokokoelmasta Pulu uis (2000) tuli jo merkkitapaus. Sittemmin hän on julkaissut sekä runoja että proosaa ja noussut suomalaisten suureksi suosikiksi. Teoksen Peippo vei (2011) jälkeen odotus palkitaan uudella runokokoelmalla.