Suomen itsenäistyessä oli Itämeren alueen valtiollinen kartta kokenut suuren mullistuksen. Tsaarin imperiumi oli hajonnut ja sen reuna-alueille oli muodostunut vyöhyke valtioista, jotka hakivat itsenäisyydelleen tunnustusta entiseltä emämaalta ja muilta valtioilta sekä pääsyä osaksi kansainvälistä turvallisuusjärjestelmää.

K. J. Ståhlbergin presidenttikaudella (1919–1925) Suomen ulkopolitiikan haasteiksi muodostuivat suhteiden normalisointi Neuvosto-Venäjän kanssa, heimosodat, Itä-Karjalan kriisi, Ahvenanmaan-kysymys, ulkopoliittinen suuntautuminen reunavaltioihin ja Kansainliitto-politiikka. Suomi ei elänyt tyhjiössä, vaan kansainvälisessä politiikassa tapahtuneet muutokset vaikuttivat ratkaisuihin. Kuinka Suomi pyrki varmistamaan turvallisuuttaan, miten kiistat naapurimaiden kanssa ratkottiin ja ratkesivat, mitkä olivat Suomen alueelliset toiveet ja tavoitteet sekä miten ne lopulta sopimuksissa määriteltiin? Näitä teemoja ja kysymyksiä käsitellään viidessä itsenäisessä artikkelissa.

Dosentti Heikki Roiko-Jokela on kirjoittanut useita tutkimuksia Suomen poliittisesta historiasta. Erityisesti hän on tutkinut Suomen ja Viron välisiä suhteita 1900-luvulla. Roiko-Jokelan väitöskirja Ihanteita ja reaalipolitiikka (1995) käsitteli Suomen ulkoministeri Rudolf Holstin toimintaa Baltian maiden kansainvälisen de jure -tunnustamisen ja reunavaltioyhteistyön puolesta 1918–1922.