Harry Forsblomin kahdeksannen romaanin motto on Ilmari Kiannon "Nälkämään laulusta": "Meidän on uudesta luotava maa, raukat vaan menköhöt merten taa." Romaanissa tämä uudistusvimma rinnastuu nyky-Suomessa havaittavaan vastaavaan, jossa, kirjailijan sanoin, kuvitellaan luotavan maa ja maailma "Jumalaa matkien noin seitsemässä päivässä, tosin ehkä hiukan aikataulusta myöhästyen, startup-ideologian, nanotekniikan, robotologian, cleantechin, mystifioivan kielen, Wilhelm Reichin ideoiden mukaisen eroottisen heräämisen terapian ja muiden vastaavien keksintöjen avulla". Fiktion tasolla tästä on tuloksena Musilin Mies vailla ominaisuuksia -klassikon ja monenkin sosiologian valtateorian päivitys - ja kertomus ongelmanratkaisusta ilman että koskaan varsinaisesti saamme tietää, mikä ongelma "on".

Forsblomin edellinen romaani, Frendien kerho, yhdisti kulttuuri- ja kielikriittiseen otteeseen veijariromaanin ja pastissin aineksia; Kieli edellä tulevaisuuteen on puhtaammin metafiktiivinen, mutta samalla edeltäjäänsäkin kriittisempi: sen dystopiassa "sote" ja "hype" ("dystooppiset hybridihäkkyrät") ja Kainuuseen hajautettu ja mobiilikannalla toimivaksi ajateltu psykiatrinen sairaala melkein omivat romaanihenkilöiden - ilmeisen epäpätevän lääkäri "Timon" ja läpeensä hamletmaisen yhteistyökumppani-potilas "Joukon" - paikan. Yhtä kaikki, Forsblomin uusi romaani on puhtaan argumentatiivisen kielen juhlaa siinä missä parodiaakin.