Muutoin nainen oli aivan alaston. Iho oli lautumien kirjomaa. Lattiaan kiinnitettyjen käsien ja jalkojen alla oli maksoittunutta verta, samoin pään vieressä. Nikolai hätkähti – naisen silmät liikkuivat. Miten se oli mahdollista? Eikö tämä muka ollutkaan kuollut? Sitten hän tajusi, että silmäkuopat kuhisivat valkoisia matoja.

Harri Tuomelan viidennessä romaanissa rikoskomisario Nikolai Halttunen työskentelee maalaispitäjän poliisissa. Pikku rötösten selvittelyjen lomassa hän käy kollegansa Leevi Keskitalon kanssa luennoimassa peruskoululaisille liikennesäännöistä tai kouluttaa koiria Aittokoskella. Eräänä päivänä he kuitenkin huomaavat olevansa keskellä surmatutkimusta. Kyseessä ei ole mikään juoppojen välinen puukkotappelu vaan huolellisesti suunniteltu murha, joka julmuudessaan ja pirullisuudessaan etsii vertaistaan Suomen rikoshistoriassa.

Harri Tuomelan Eräänä syksynä-teoksesta (2015) sanottua: Tuomela osaa rakentaa kokonaisuuden, jossa kirjan loppu piirtää kaaren suvannon rannalta epilogiin ja jossa lukijan aavistukset saavat selityksensä. Tuomela ei kuitenkaan selitä kaikkea puhki, vaan lukijalle jää tilaa omalle tulkinnalle. (Kirjan pauloissa -blogi) Tuomela kuvaa taitavasti henkilöiden väliset jännitteet, ja vähäeleisen dialogin ylle jää paljon sanomatonta painoa. (Salla Porha, Ruumiin kulttuuri 1/2016)