Juhani Harjun neljäs runokirja jatkaa aikaisempien teosten maalauksellista linjaa. Tällä kertaa runoilija kuljettaa lukijansa Lapin karun kauniisiin maisemiin. Aamu-usvan hälvetessä pilvet kulkevat alhaalla kurussa, aristellen nousua tunturiin. Ylhäällä, missä aamu on jo saanut jalansijaa, tuulenvire tuo viestiä kauempaa. Nuotion rätisevä ääni on ystävän puhetta. Kirjoittaja istuu pienellä tasanteella rakkajyrkänteen reunalla. Luonto on kutsunut runoilijan tunturin hiljaisuuteen. Paikkaan, jossa maa yhtyy horisontissa taivaaseen, tuli veteen ja kesä syksyyn. Tunturijono, vanha Lappilaisten ja Lantalaisten raja, jatkuu pohjoiseen kohoillen maisemassa, kuin suuri merihirviö kesken sukelluksen. Ikuisuus etsii hetkeä. Hetki ihmistä. Ihminen itseään. Tämä on Lappi.