Skeittaus eli rullalautailu on urheilulajina villi ja kesyttämätön, aivan kuten harrastajansakin. Vaikka rullalautailulla on takanaan vuosikymmenien historia, koskaan se ei ole ollut niin vapaata, puhdasta ja monipuolista kuin nyt.
Skeittaus on nuorisokulttuuri-ilmiö ja korostuneesti poikien ja nuorten miesten harrastus. Lähes 20 prosenttia 10–14 -vuotiaista pojista ja kuusi prosenttia 15–24 -vuotiaista nuorista miehistä ilmoittaa harrastavansa skeittausta, ilmenee Päivi Harisen, Hannu Itkosen ja Juhani Rautopuron kirjoittamasta ja Liikuntatieteellisen Seuran julkaisemasta skeittitutkimuksesta Asfalttiprinssit. Etenkin kaupungeissa lähes kaikilla on jonkinlaisia kokemuksia skeittaamisesta tai skeittaajista.
Skeittauksella on kiinteitä kytkentöjä muihin liikunta- ja nuorisokulttuurin muotoihin. Liikunnan alueella lähisukulaisia ovat lumilautailu ja laskettelu, joita yli kolmannes skeittareista ilmoittaa harrastavansa.
Nuorison fyysinen aktiivisuus on eriytynyt yhtäältä kilpaurheiluksi ja toisaalta elämäntyylilliseksi liikkumiseksi. Skeittitutkimukseen osallistuneista 1235 henkilöstä suurin osa (75,8 %) ilmoitti harrastaneensa liikuntaa aiemmin jossain urheiluseurassa. Yleisimmin urheiluseurakytköksiä oli joukkuelajeihin ja niistä tarkemmin jalkapalloiluun (41,9 %), jääkiekkoon (21,8 %) ja salibandyyn (12,1 %). Erityisesti niin sanotut perinteiset joukkuelajit ovat menettäneet tai menettämässä harrastajiaan skeittaamiselle, sillä jalkapalloa aiemmin harrastaneista skeittareista ainoastaan 8,6 prosenttia jatkoi harrastuksen parissa. Jääkiekon osalta vastaava prosenttiosuus oli 8,1 prosenttia, salibandyn 18,6 prosenttia ja muiden joukkuepalloilulajien (muun muassa lentopallo ja koripallo) osalta 16,9 prosenttia.
Toki myös skeittauksessa on urheilu-ulottuvuus, jolloin skeittarien toimet eivät poikkea lajinomaisesta kilpaurheilukulttuurista.
Sukupolvikonflikteja syntyy, mutta ei anarkiaa
Skeittaukseen liittyy sukupolvikonfliktin aineksia. Skeittaajien tilankäyttö ja tilojen haltuunotto on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita ja intressiristiriitoja. Tästä viestivät mm. aikuissukupolven asettamat kiellot ja rajoitukset. Harrastustilaan liittyvien sukupolvikokemuksen muutosta voidaan kuvata matkaksi suorituksen paikoista (urheilukentiltä ja -tiloista) elämyksellisyyden tilaan (kaduille ja aukioille). Julkisen vallan rakennuttamia skeittiramppeja puolestaan voidaan pitää sukupolvisopimuksellisuuden ilmentyminä. Tämä kertoo traditioiden murenemisesta. Vanhemman sukupolven tilamäärittelyt eivät siirry välttämättä sellaisenaan nuorison keskuuteen.
Skeittikulttuuri on opittu näkemään katukulttuurina ja skeittarit katuja ”kuluttavina” yhteisöinä. Rullalautailu on kehittynyt 1960-luvun jalkakäytäväsurfauksesta skeittipuistojen kautta ramppiskeittaukseen ja edelleen 2000-luvun katuskeittaukseen. Yhdelläkään vuosikymmenellä suhtautuminen skeittaukseen ei ole ollut yksimielistä. Suurimmat intressijännitteet ovat ilmenneet juuri vanhempien sukupolvien ja skeittaajien välisinä tulkintaeroina.
Skeittaus on leimallisesti poikien puuhaa. Tämä selittyy osin sillä, että kadut ja julkisuus sekä niiden valtaaminen ovat perinteisesti olleet miehistä aluetta. Lisäksi skeittaukseen liittyy pojille tyypillinen ja suorastaan tyrmistyttävä riskinotto. Tyttöjä skeittaamisen omakohtainen harrastus kiinnostaa huomattavasti poikia vähemmän. Tutkimukseen vastanneista skeittajista vain runsaat kolme prosenttia (41 henkilöä) oli tyttöjä tai nuoria naisia.
Alakulttuurien ympärille syntynyttä ”meisyyttä” ja erottautumista on usein aikuisten näkökulmasta pidetty uhkaavana ja salaperäisenä, nuorten elämänalueena, joka ei ole aikuisten kontrolloitavissa ja ohjailtavissa. Nuorisotutkimuksessa tällaisiin elämänalueisiin on viitattu neljännen tilan käsitteellä. Neljättä nuorten tilaa ovat ne toimintaympäristöt, yhdessä olemisen tavat ja areenat, joihin aikuisilla ohjaajina ja kasvattajina ei ole pääsyä ("hengailukulttuuri"). Neljättä toimintatilaa voi pitää kulttuurisen pesäeron tilana, jonne nuoret pakenevat kasvattajiaan, määrittelijöitään ja tutkijoitaan hakien omaa valtaa ja tilaa. Kolme muuta nuorille ”annettua” toimintatilaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ovat perhe, koulu ja harrastukset. Kadulla tapahtuvana ruumiillisena toimintana skeittaus ei voi perustua niihin roolimalleihin, jotka ovat olemassa esimerkiksi kotona, koulussa tai ohjatussa harrastuksessa.
Skeittareiden tekemisen ja yhteisöllisen olemisen pyrkimyksiä voi luonnehtia parhaiten sanalla vapaus. Olennainen osa tätä vapautta on vallitsevan sosiaalisen järjestyksen vastustaminen, asettuminen ristiriitaiseen suhteeseen järjestyksen auktoriteettien kanssa. Skeittauksen vastakulttuurisuudesta tutkimus ei kuitenkaan anna juurikaan näyttöä. Vallitsevan järjestyksen vastustaminen on rajallista ja ritualistista, eikä se uhkaa hegemoniaa.
Skeittaaja tähtää iloisuuteen vakavissaan
Skeittaus on synnyttänyt surffauksen ja lumilautailun tavoin perinteisistä liikunta- ja urheilukulttuureista poikkeavaa yhteisömuodostusta. Lasten ja nuorten pikkulaumoittuminen on yhdenlainen tapa vastata sosiaalisten sidosten löystymiseen. Skeittaajien yhteisöllisyys sisältää eksistentialistista huolettomuutta, hedonismia ja jaettua elämäniloa sekä ilmaisua ja muotojen leikkiä.
Vaikka skeittaamista leimaakin tietynasteinen huolettomuus ja iloisuus, saatetaan harrastukseen suhtautua suurella vakavuudella. Innokkaimmat skeittarit ilmoittavat kuluttavansa vuoden aikana kymmenkunta rullalautaa ja tossuparia.
Skeittaukseen liittyy olennaisesti ruumiillinen taitavuus. Perinteisistä urheilulajeista poiketen liikkuminen ei ole yhtä standardoitua, vaan uusiin liikkumismuotoihin sisältyy jatkuva temppujen ja liikkeiden kehittely.
Skeittausta ei tule nähdä ainoastaan pelkkänä fyysisenä rullalautailuharrastuksena, vaan nuoriso kiinnittää siihen monia sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Skeittauksen kulttuurisesta virityksestä viestii jotakin se, että valokuvaus, itse tehty musiikki ja tietotekniikka ovat muita skeittareiden suosimia harrastuksia. Suoritusten videoinnit, temppujen rytmittäminen musiikilla ja tietynlainen pukeutuminen muodostavat kulttuurisen kokonaisuuden, jonka varaan rakennetaan skeittaajien yhteisöllisyyttä. Internet, sähköposti ja matkapuhelin ovat välineitä, joiden avulla yhteisöllisyyttä synnytetään ja pidetään yllä.
Oikean tyylin hallinta on myös skeittauksessa osoitus alakulttuurisesta pääomasta. Uskottava skeittari, samoin kuin punkkari, gootti tai skini, tuntee oikean tyylin ja osaa käyttää sitä hyväkseen. Tyyliin sisältyvät ulkoasu, yhteiset merkit ja merkitykset, musiikki ja sen genre sekä tietyt jaetut näkemykset maailmasta. Yhteinen kokemus edellyttää kuitenkin myös yhdessä olemiseen ja yhteiseen tekemiseen panostamista.
Asfalttiprinssit-tutkimukseen osallistui keväällä 2005 verkkokyselyn kautta 1191 miestä/poikaa ja 41 naista/tyttöä sekä kolme vastaajaa, jotka eivät ilmoittaneet sukupuoltaan. Vastaajien keski-ikä oli 17,5 vuotta. Yli 40 prosenttia vastaajista sijoittui ikäryhmään 15–17 -vuotiaat, ja korkeintaan 20-vuotiaiden osuus oli 81,3 prosenttia vastaajista. Suurin osa tutkimukseen osallistuneista opiskeli joko peruskoulussa tai lukiossa. Neljä viidesosaa vastaajista oli kaupunkilaisia, ja hieman yli puolet heistä asui väestömäärältään yli 40 000 asukkaan paikkakunnilla.
- Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 159 • 80 s.
