Kirkko, kuri ja koulutus -teos käsittelee hengellisen säädyn eli papiston ja luostariväen moraalihistoriaa myöhäiskeskiajan Euroopassa. Teos ei ole yleisesitys hengellisen säädyn elämästä, vaan tutkimus keskittyy kahteen erityisteeman: papiston oppineisuuteen sekä luostarielämän valo- ja varjopuoliin. Aikaisempi tutkimus on antanut molemmista teemoista varsin värittyneitä, ellei jopa vääristyneitä, tulkintoja. Yleisen käsityksen mukaan keskiajan papisto oli oppimatonta ja pystyi hädin tuskin ulkoa lukemaan messun ymmärtämättä sen sisällöstä mitään. Luostariväkeä on puolestaan perinteisesti kuvattu ahneena ja löyhämoraalisena.
Kirjan näkökulma on ensisijaisesti yleiseurooppalainen, mutta Ruotsin valtakunta ja erityisesti Turun hiippakunta on pyritty huomioimaan esimerkein silloin kun säilyneet lähteet ja olemassa oleva tutkimus ovat sen sallineet. Kirja eroaa tuoreen tutkimusnäkökulmansa lisäksi perinteisesti vallalla olleesta lähestymistavasta Suomen keskiajan historiaan siten, että Suomi käsitetään osaksi keskiajan yhtenäiskulttuuria eikä vain erityistapaukseksi.
Teoksessa käytetään runsaasti aiemmin täysin tuntemattomia ja julkaisemattomia penitentiariaattiviraston arkistolähteitä. Penitentiariaatti oli paavin kuurian virasto, joka mm. myönsi synninpäästöjä erityisen raskaista kanonisen oikeuden vastaisista rikkeistä. Viraston arkisto sisältää huomattavasti uutta tietoa Euroopan ja myös Suomen historiasta myöhäiskeskiajalla.