KTM Hannu Hännisen organisaatioiden ja johtamisen alaan kuuluva väitöskirja "Negotiated Risks – The Estonia Accident and the Stream Of Bow Visor Failures in the Baltic Ferry Traffic” tarkastettiin Helsingin kauppakorkeakoulussa 16.5.2007. Vastaväittäjänä toimii apulaisprofessori Michal Tamuz (University of Tennessee) ja kustoksena professori Risto Tainio. Hänninen on perehtynyt väitöskirjassaan 28.9.1994 tapahtuneen 852 henkeä vaatineen Estonia-autolauttaonnettomuuden syihin ja taustatekijöihin. Hän esittää onnettomuudelle uuden selityksen, jossa huomio laajennetaan Estonian keulavisiirin pettämisestä aiempiin keulavisiiri-havereihin ja meriliikenteen sosiaalisiin rakenteisiin ja kulttuuriin. Hänninen nojaa paljolti luotettavaksi osoittautuneeseen virallisen Tutkimuskomission tutkintaan. Hän analysoi Komission tutkimusaineiston ja keskeiset havainnot sosiokulttuurisesta viitekehyksestä. Lisäksi Hänninen on kerännyt ja analysoinut haastatteluja, artikkeleita ja muuta onnettomuuteen ja Itämeren autolauttaliikenteeseen liittyvää aineistoa. Hännisen mukaan Estonia-autolautan uppoaminen oli systeeminen onnettomuus. Onnettomuuteen johtaneet prosessit nivoutuivat meriliikenteen vakiintuneisiin toimintamalleihin, joita uusinnettiin Itämeren autolauttaliikenteessä. Laivanomistajien, laivanrakentajien ja meriliikenteen säätelyä harjoittavien organisaatioiden vakiintuneet roolit ja valta-asetelmat vaikuttivat siihen, miten keulavisiiririskiä käsiteltiin ensin laivanrakennuksessa ja myöhemmin laivoja käytettäessä. Turvallisuuden osalta perusongelma Itämeren autolauttaliikenteessä oli, että riskeistä neuvoteltiin yleensä vain paikallisesti. Se, mitä visiirihavereista opittiin, jäi enimmäkseen yksittäisten laivanomistajien tietoon. Tämä esti visiirihavereista oppimisen koko ko. teollisuuden alan piirissä. Säätelyä harjoittavat organisaatiot olivat osin tietämättömiä visiiriongelmista sekä voimattomia ja haluttomia tiukentamaan visiirisäädöksiä. Perinteinen kokemukselliseen tietoon ja teknologisiin standardeihin luottaminen laivanrakentamisessa eivät enää toimineet nopeasti kasvaneessa Itämeren autolauttaliikenteessä. Laivanomistajien välinen kova kilpailu ja autolauttojen koon kasvattaminen olisi edellyttänyt laivanrakentamisen käytäntöjen ajanmukaistamista. Lisäksi meriliikenteen vanha perinne, jossa aaltojen aiheuttamia vahinkoja siedettiin, vaikutti siten, että visiiriongelmat hukkuivat muiden vähemmän kriittisten vahinkojen sekaan. Toisaalta turvallisuuteen liittyvää tietoa hävisi, kun käytettyjä autolauttoja myytiin tiheään tahtiin. Myös riskinhallintamenetelmien puute ja kehittymättömyys loi kulttuuria, jossa erilaisiin poikkeamiin ja varoitussignaaleihin ei ollut tarvetta kiinnittää erityistä huomiota.