Mahtava Rooman valtakunta vaikutti vielä vuonna 200 voittamattomalta. Sen hallitsema alue käsitti lähes koko tunnetun maailman. Mutta jo 400-luvun lopulla Rooman valta oli kadonnut läntisestä Euroopasta ja suuresta osasta Pohjois-Afrikkaa, ja jäljellä oli vain kutistunut Itä-Rooman valtakunta. Mikä johti tähän nopeaan ja arvaamattomaan rappioon?

Rooman valtakunnan tuhossa historioitsija Adrian Goldsworthy pureutuu uusimman tutkimuksen valossa tämän antiikin supervallan häviöön, joka on kenties historian suurimpia arvoituksia.

Rooman historian jälkipuolisko oli äärimmäisten persoonallisuuksien aikaa. Silloin valtaa pitivät niin Marcus Aureliuksen kaltaiset filosofikeisarit kuin Diocletianuksen kaltaiset brutaalit sotilaskeisaritkin. Aikakaudelle olivat tyypillisiä myös vallankumoukselliset uudet ajatukset, erityisesti uskonnot, joista erityisen hyvin menestyi kristinusko. Se kehittyi vainottujen harhaopista keisarin ja valtion uskonnoksi.

Goldsworthy kiinnittää erityistä huomiota siihen seikkaan, että roomalaiset sotilaat olivat valmiita taistelemaan toisiaan vastaan. Hän kertoo tarinan mahtavasta valtakunnasta, joka ilman ulkoisia vihollisia hajosi sisuksistaan hallitsijoiden ja johtajien asettaessa oman henkilökohtaisen kunnianhimonsa valtion edun edelle.