20.6.1944 oli synkkä päivä Suomen historiassa. Tuona päivänä suomalaiset menettivät Viipurin ja arviolta 150 ihmistä sai surmansa Suomen historian tuhoisimmassa siviilipommituksessa. Neljännestunnin aikana Elisenvaaran risteysasemaa pommitti kahdeksankymmentä neuvostokonetta. Ratapihalla seisoneisiin juniin oli ahtautunut pääasiassa naisia ja lapsia.

Elisenvaaran pommituksesta ei kirjoitettu tapahtuman jälkeen sanaakaan, sillä Päämaja oli ankarasti kieltänyt kertomasta ilmapommitusten uhreista muille kuin lähiomaisille. Eikä sensuuri olisi päästänyt läpi Elisenvaara-uutisointia, jos jokin tiedotusväline olisi sattunut tietoa saamaankin. Myöhempää kirjoittelua Elisenvaarasta patosi valvontakomission pelko ja sittemmin Kekkosen aikana journalistien itsesensuuri. "Tapaus Elisenvaara" jäikin liki unohduksiin.

Elisenvaaran pommitukset kertoo pommituksen synkän tarinan sekä pommittajien että uhrien näkökulmasta. Uhrien silminnäkijäkuvausten lisäksi teoksen lähteinä ovat Venäjän sota-arkistosta löytyneet Elisenvaaraa pommittaneen lento-osaston sotapäiväkirjat. Lähteenä on käytetty myös tämän lento-osaston historiikkia, jossa on minuutintarkkoja kuvauksia suurpommituksesta sekä sen syistä ja seurauksista.