Pohjoismaisen unionin aika päättyi lopullisesti lokakuussa 1523, kun tanskalaiset antautuivat Viipurin
linnassa Kustaa Vaasan joukoille. Tämän jälkeen Suomi oli vuosisatojen ajan kiinteä osa Ruotsia. Vielä keskiajalla oli lahden molemmin puolin ollut mahdollista elää kiinnittämättä juurikaan huomiota muun maailman tapahtumiin, mutta Vaasa-suvun tultua valtaan kaikki muuttui. Kruunu alkoi nyt hallita järjestelmällisesti valtakuntaa, ja samalla kirkko muutettiin sen tottelevaiseksi työkaluksi.
Puhdasoppineisuuden aikakaudella papistolle annettiin tehtäväksi pitää kansa kurissa ja nuhteessa, jotta sitä olisi helppo hyödyntää lukuisissa rajantakaisissa konflikteissa. Kansa ei kuitenkaan hyväksynyt tätä ilman vastarintaa.
Hallitsijan lujittuva ote valtakunnasta ja sen alamaisista oli tärkeä edellytys alueelliselle laajentumiselle, joka alkoi 1500-luvun puolivälissä ja päättyi vuosisataa myöhemmin, kun sekä väestöltään että varoiltaan köyhä kansakunta Euroopan äärirajoilla oli onnistunut kasvattamaan itsensä suurvallaksi.
1700-luvulla alkoi valtakunnan itäisellä rajalla olla jälleen levotonta. Kaoottisesta sisäpolitiikasta huolimatta vuosisata oli onnistunut olemaan koko valtakunnassa elpymisen aikaa, vaikka venäläiset olivatkin pysyvä uhka. Lopulta vuonna 1809, Haminan rauhassa, purettin Suomen ja Ruotsin välinen 700-vuotinen valtiollinen yhteys.
Kirja on ilmestynyt ruotsiksi Schildtsin kustantamana nimellä Finlands historia 2 (1996).
Suomennos Mirja Itkonen