Perheväkivalta on monia suomalaisia lapsia koskettava ongelma. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, miten ja mitä perheväkivaltaa kokeneet lapset kertovat terapeuttisissa ryhmissä perheväkivaltaan liittyvistä kokemuksistaan. Tutkimuksen aineisto koostui kahdesta turvakodissa perheväkivaltaa kokeneille lapsille pidetystä terapeuttisesta ryhmästä. Ryhmiin osallistui seitsemään 4-9­vuotiasta lasta. Ensisijainen aineisto oli kahdestakymmenestä ryhmätapaamisesta tallennettu videoaineisto, sen lisäksi käytössä oli myös muuta ryhmiin ja lapsiin liittyvää materiaalia. Lapset kertoivat monin tavoin perheväkivaltaan liittyvistä kokemuksistaan. Puhumisen lisäksi lapset esimerkiksi näyttivät konkreettisesti eleillä ja liikkeillä, mitä olivat joutuneet kokemaan. Lapset myös tekivät kokemuksiinsa liittyviä piirustuksia. Lasten kertominen tapahtui myös satujen ja leikkien välityksellä. Kerrontatapojen moninaisuuden ohella lasten kertomiselle oli ominaista lyhyys ja pirstaleisuus. Lapset kertoivat usein hyvin tiivistetysti yksittäisistä tilanteista. Usein lapset ottivat ryhmätapaamisissa esille sellaisia tapahtumia, joista he olivat kertoneet jo aikaisemminkin ryhmässä. Lapset pohtivat ryhmissä väkivaltaan liittyviä kysymyksiä myös yleisemmällä tasolla. Lapsille oli esimerkiksi tärkeää, miten väkivaltaan suhtauduttiin päiväkodissa ja koulussa. Ryhmiin osallistuneet lapset olivat kokeneet väkivaltaa monissa eri ihmissuhteissa. Tilanteesta riippuen lapsen asema suhteessa väkivaltaan oli voinut vaihdella. Lapsi oli esimerkiksi voinut seurata isän väkivaltaa äitiä kohtaan tai olla itse väkivallan kohteena. Lasten kuvaama väkivalta vaihteli luonteeltaan lievästä hengenvaaralliseen. Kuvauksissa raain väkivalta oli isien tekemää. Väkivallan vakavuutta kuvaa muun muassa se, miten muu perhe oli joutunut pakenemaan isää. Perheväkivaltatilanteisiin liittyvää toimintaansa pohtiessaan lapset sekä muistelivat jo tapahtuneita tilanteita että kuvittelivat mahdollisia väkivaltatilanteita. Terapeuttisissa ryhmissä kuvittelu näytti mahdollistavan sellaisen toiminnan pohtimisen, joka todellisissa tilanteissa ei ollut mahdollista. Ryhmissä korostui kertomisen vuorovaikutuksellinen luonne. Terapeuttisissa tilanteissa ammattilaisten kuulemisen käytännöt vaikuttivat siihen, miten lapset kertoivat kokemuksistaan. Erilaiset kuulemisen käytännöt mahdollistivat erilaisia kertomisen tapoja ja tekivät tilaa lasten kertomiselle. Myös lapset itse vaikuttivat aktiivisesti siihen, miten väkivaltaan liittyviä aiheita käsiteltiin ryhmissä. Tutkimus osoitti, että lapset kertovat perheväkivaltaan liittyvistä kokemuksistaan, kun heille annetaan siihen tilaa. On hyvin tärkeää, että yhteiskunnassamme huomioidaan perheessään väkivaltaa kokeneiden lasten omat kokemukset. Lasten omien kokemusten huomioiminen voi mahdollistaa uusien keinojen löytämisen lasten selviytymisen tukemiseen.