Diakonia on viimeisinä vuosikymmeninä ollut kasvavan teologisen tutkimuksen kiinnostuksen kohteena. Keskustelun yhtenä lähtökohtana on ollut diakoniatyön ja diakonia-nimikkeen teologiset perustelut, joiden varaan kirkko rakentaa diakoniatyönsä. Tässä tutkimuksessa analysoidaan suomalainen diakoniaa koskeva keskustelu 1800-luvulta lähtien. Tutkimuksen näkökulmana on, millä perusteilla Suomessa on nojauduttu diakonia-termin käyttöön Uuden testamentin kuvauksissa ja diakonian käytännön toteutusmalleihin varhaisissa kristillisissä kirjoituksissa.
Keskiajan jälkeen diakoni-nimike tarkoitti yleisesti avustavaa pappia ja satakunta vuotta sitten evankelisissa kirkoissa nöyrää hoitamiseen keskittyvää maallikkoa. Uusimmassa tutkimuksessa on nostettu esiin diakonin rooli varhaisessa kristillisyydessä seurakunnan avustavana johtajana. Suomalaisen kirjallisuuden analyysi osoittaa, että 1800-luvun lopulla ja jälleen 1900-luvun lopulla kirjallisuus seurasi varsin uskollisesti varhaisen kirkon dokumentaatiota. 1900-luvun alkupuolella henkilökohtaiset näkemykset ohjasivat kirjoittajia paikoin jopa niin paljon, että vain kolmasosa viittauksista ensimmäisten vuosisatojen teksteihin oli tarkkaa.
Suomalaista diakoniakirjallisuutta leimaa toisinaan pyrkimys päästä lähteistä piittaamatta kunakin aikana toivottavaan lopputulokseen ja tulkintaan. Kriittisyyttä olisi tarvittu – ja tarvitaan edelleen.