Runo kulki mukana. Aluksi ehkä koulutiellä, vaikkapa siinä, missä tukkitie ylitti kärrytien, jolla oli kolme raidetta, pyörien tekemät raiteet ja niiden välissä hevosten polkema raide. Tai siellä, missä oli tilaa laulaa äsken opittua iltavirttä pelkäämättä, että se kuuluisi tien varren navettapihoihin.

Runo tiesi paikkansa eikä yleensä puuttunut elämän kulkuun. Eiväthän tien varren oravat tai peipposetkaan pyri häiritsemään pienen koululaisen matkan tekoa, eivät myöskään ikääntyvän harmaapään hidastuvaa taivallusta. Sittemmin, moottoritiellä, runon ääni saattoi vuosiksi hukkua vanhan kulkuneuvon hurinaan, kunnes joku tuli lähelle, lähemmäksi kuin kukaan koskaan ennen. Runo alkoi soida, päästen kerran viivastollekin.

Lasten äänet takapenkiltä, kumppanin ihailtava menestys ja esimiesten määräykset määrittelivät kaikki elämän kulkua ja myös sanoja, joita kirjoitin, joita kirjoitin lehtiin, mietintöihin, esimiesten puheisiin, poliittisiin kannanottoihin ja - kun siltä tuntui - riimeihin.

Kyllä siitä kokoelma syntyi, melkein yhtä kirjava, kuin elämä on. Kuolemakaan ei jäänyt puuttumaan elämästä, vaikka pysyttelikin kauan kunnioittavasti sivummalla. Riimeihin se ei mukaan pyrkinytkään, mutta viimeisen värssyn se toki kuitenkin kirjoittaa, jokaiseen kirjaan.

Olematta runoilija kirjoitin runoja kahdeksalla vuosikymmenellä, koko elämäni ajan. Se on jokamiehen oikeus.


Esa Juurola