Kun pahuus vyöryy esiin, haluaisimme ajatella muuta ja toivoa parasta. Toivon tähden on kuitenkin välttämätöntä katsoa pahuutta suoraan kasvoihin. Kun naamiot ovat pudonneet, näkyvillä ovat kasvot – ihmisen kasvot.

Mitä syvemmin ihminen tulee tietoiseksi pimeydestä itsessään, sitä kirkkaammin hän näkee toivon, joka läpäisee ihmisen varjon. Toivo ei ole olosuhteiden eikä aikakausien vanki, vaan siinä kuuluu toisen maailman ääni. Toivo kasvaa kuitenkin kyynelten kostuttamasta maasta. Surussa – ihmisen tähden ja ihmisen puolesta – on parantava voima.

Erkki Jokinen on teologi ja vapaa kirjoittaja. Tämä on hänen kahdeksas teoksensa.