Emmi Lahti tutki suomalaisia 1700-luvun jälkipuoliskon taikuus- ja noituusoikeudenkäyntejä laajalla ja aiemmin vähälle huomiolle jääneillä aineistoilla. Lahden tutkimus perustuu Vaasan hovioikeuden alaisten tuomiokuntien yhteensä 174 taikuus- ja noituusoikeudenkäyntiin.
Taikuus oli kriminalisoitu vasta vuoden 1734 yleisessä laissa, mutta jo aikaisemmin taikuuden harjoittamisesta saattoi joutua tuomiolle noituudesta määrittävien lakien mukaan. Taikuus itsessään ja taikojan apuun turvautuminen olivat viranomaisten näkökulmasta rikoksia uskontoa ja yhteiskuntaa vastaan. Aikalaisten arkipäiväinen taikuus – kuten erilaiset suojautumistaiat sekä sairauksien parantaminen maagisten riittien avulla – joutui tulilinjalle valtiovallan taistelussa oikean uskonopin puolustamiseksi.
1700-luvun jälkipuoliskon oikeudenkäynneistä suurin osa koski sairauksien parantamista, varastetun omaisuuden palauttamista, oikeudenkäyntiin vaikuttamista sekä rakkauden herättämistä. Näiden ohella syytteitä nostettiin myös jonkin verran noituudesta sekä kerran jopa liitosta paholaisen kanssa.
Taikakeinoja oli monenlaisia, mutta peräti puolet jutuista oli sellaisia, joissa vahvistusta taikatekoon käytiin hakemassa kirkkomaalta, kirkoista ja haudoista.
- Esimerkiksi alttaripöydän puremisen uskottiin auttavan hammassärkyyn, vainajan jäänteiden viiltelyn suojaavan ruumiinrangaistukselta sekä kirkon seinästä vedettyjen naulojen paljastavan varkaan, Lahti luonnehtii.
Tällaiset taiat pohjautuivat yleisempiin vainajiin ja pyhään liittyviin käsityksiin, jotka ohjasivat aikalaisten suhdetta yliluonnolliseen ja esi-isiin. Teloitettujen ruumiiden käyttö magiassa muuttui Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla kristillisesti haudattujen vainajien jäänteiden hyödyntämiseen. Kristillisen kirkon käsitykset tuomiopäivästä sekä sielun ja ruumiin kohtalosta kuoleman jälkeen vaikuttivat aikalaisten käsityksiin siitä, keitä haudassa lepäsi, ja miten heidän apuunsa saattoi turvautua.
Noita oli Suomessa lähes aina mies
Yleisen käsityksen mukaan noitaa on pidetty tavallisesti naisena, joka lensi jollain apuvälineellä noitasapattiin juhlimaan paholaisen kanssa. Tämä kuva ei vastaa väitöskirjan havaintoja, joiden mukaan 1700-luvun jälkipuoliskon suomalaisista taikuudesta syytetyistä miehiä oli peräti 85 %. Noitamies on aikaisemmin liitetty itäiseen Suomeen, mutta Lahden tutkimuksen mukaan mies harjoitti taikuutta ja noituutta sekä idässä että lännessä. Taikuus sinällään ei ollut sukupuolittunutta, mutta taikuudesta syyttämisen mahdollinen sukupuolittuneisuus liittyi aikalaisten käsityksiin muun muassa kotitalouden työnjaosta, jossa miehillä ja naisilla oli tietyt tehtävät. Miehisyyden määrittelijät, kuten luterilaisen kirkon käsitykset hyvästä isännästä, eivät silti murtuneet, vaan pikemminkin hautausmailla taikovat miehet edustivat miehisiä piirteitä ottaessaan haltuun vaarallisia voimia.
Tapausten samankaltaisuus kaikkialla tutkimusalueella kertoo perinteiden voimasta, maailmankuvan samanlaisuudesta erilaisine vivahteineen ja uskomuksista, jotka olivat yhteisesti jaettuja eri puolilla maata. Lisäksi tutkitut taikuus- ja noituustapaukset kertovat esivallan ja kansan suhtautumisesta ja sen asteittaisesta muutoksesta. Tutkitut taikuus- ja noituusoikeudenkäynnit 1700-luvun jälkipuoliskolla täydentävät suomalaisesta noituudesta ja taikuudesta saatua kuvaa sekä vahvistavat aiemminkin esille tuodun käsityksen siitä, että tapauksia käsiteltiin vielä sata vuotta suurten noituusprosessien jälkeen. Usko noituuden ja taikuuden vahingoittavaan – ja hyvää tekevään – voimaan ei hävinnyt noituusoikeudenkäyntien vähentyessä.