Pihoja peittää asvaltti, kerrostalot ovat betonia ja kasvot kovat kuin kivi. Ollaan Göteborgin lähiössä, Gårdstenissa, "kivipihassa". Piikkisistä puskista lapset voivat löytää palautuspulloja ja kaduilta tupakantumppeja. Teinit roikkuvat toimettomina puolityhjällä torilla ja rappukäytävissä.Miiralla on trimmattu stendari. Hän tönäisee Veraa, joka tönäisee takaisin. Nauraa niin että kyynelet valuvat. Äidin vikkelä moppi piirtää kahdeksikkoja, kerros kerrokselta, pyyhkii sammuneen juopon ympäriltä, hankaa nurkkia ja listoja. Katossa näkyy tupakansytyttimen jälkiä, seinissä ja ikkunoissa räkäklimppejä, nuuskamällejä ja potkunjälkiä. Nistit osaavat karatea. Niillä on veitset. Koulunpihan roskikset palavat. Miira on syntynyt Ruotsissa, mutta ruotsalaisten silmissä hän on aina vain maahanmuuttaja, jonka on opiskeltava ruotsia toisena kielenä. MuttaMiira on erilainen kuin muut tytöt suomiluokalla. Hän on rohkea, peloton, eikä kukaan määrää häntä. Miirasta ei tule mitään rappusiivoojaa, vaan pääministeri tai aivokirurgi.Eija Hetekivi Olssonin ravisuttava esikoisromaani Tämä ei ole lasten maa sijoittuu 80-luvun ruotsalaislähiöön. Romaani piirtää armottoman kuvan siitä Ruotsista, joka alkoi nostaa päätään 80-luvun kasvukauden aikana idyllisten kansankotivuosien jälkeen. Romaani sai vuoden 2012 Stig Sjödin -kirjallisuuspalkinnon ja on vuoden 2012 August-palkintoehdokas.