Kallio on kokoelma hallittuja, taitavia ja tarkkakuvaisia tankoja, joissa viivytään kiven ja veden rajalla ja toteutuu siirtymä kesästä syksyyn. Runoilija ei arkaile sieluttaa luontoa ("kivi kurkistaa / aallon alta maisemaa"); toisaalta runominä melkein purkautuu osaksi sen prosesseja tavalla, joka on sekä omaleimainen että pakoton: "Kirjoitan huulin / ja kieleni kärjellä / meren selälle / kun se maalaa minusta / märkää kuvaa itselleen. "