Tero Mustosen ja Eero Murtomäen tehdessä vuonna 2004 kenttätöitä hylkeenpyytäjiä ja ammattikalastajia käsitteleviä julkaisuja varten sikisi idea yhteisestä runokirjasta. Olisiko Kalevalan kangistamassa mielenmaisemassa vielä tilaa perinteen jatkamiselle?
Runot tulivat, Pohjan portit aukenivat. Loitsut, synnyt, väet ovat suurta rituaalia, suhdetta, riemua, kiitosta elämälle. Laulujen kautta koettu näkymättömän ja näkyvän maailma henkineen kiertää elonkehää. Kielemme on ikistä, hikistäkin. Avohakkuiden ja ilmastonmuutoksen keskellä voi yhä löytää vanhempia kytköksiä olemassaoloomme.
Rituaalit pitävät meidät elossa, voimien läsnäolossa. Kirja on ajankuva, mutta se on myös vanhan mestarin ja nuoren oppilaan dialogi. "Meistä ¿ metsäverestämme."
Miksi nämä täysin erilaiset runokokoelmat julkaistaan yhtenä kirjana? "Siksi, että kumpikin vaellamme muinaisuutemme ja nykyisyyden erämaissa."