Thomas Bernhardin romaani Hakkuu on maaninen ryöpytys, vihainen vuodatus ja mielenkuohu. Se on romaani tai romaanin irvikuva, joka kysyy: mikä on aitoa, mikä silmänpalvontaa, mikä on taidetta, mikä tekotaidetta?

”Taiteellisille illallisille” kutsuttu kirjailija istuu vieraita kuhisevan huoneen nurkassa ja tarkkailee sieltä Wienin taiteellista seurapiiriä. Kertojan katse on ilkeä ja ironinen, ja erityisen terävästi se osuu illallisten kunniavieraaseen, Burgtheaterin kuuluun näyttelijään, jota saadaan odotella pikkutunneille saakka. Kukaan ei säästy kertojan armottomuudelta, ei edes hän itse.

Ilmestyessään Itävallassa vuonna 1984 Hakkuu aiheutti skandaalin, sillä sen henkilöillä oli tunnistettavat esikuvansa Wienin taiteilijapiireissä. Bernhard ei kuitenkaan rajoitu nälvimään seurapiirejä vaan tekee tutkielman ihmissuhteista ja kuolemasta. Hengästyneen tilinteon lomassa, lähes tunnistamattomana, on menetys: isäntäväen ja kertojan yhteinen ystävä, itsemurhan tehnyt Joana on haudattu samana päivänä. Illanistujaisten irvokkuus nousee kuoleman tosiasiasta, jota sanat koettavat vuoroin peittää, vuoroin valaista. Bernhard on tyylivirtuoosi, joka rakentaa romaaninsa musiikkiteoksen tapaan toiston ja muuntelun varaan.